Sinulla kultaa hiuksissa ja minä se vaan tanssin

Tykkään
tuoksuttaa sanoja,
miettiä niitä
menneitä vuosikymmeniä
 
joiden kulusta
pöly on
harteilleni laskenut
 
mutta kieleni,
ei se minua
ole koskaan
totellut
 
se on aina
luottanut tyytyväisyyden
taitoonsa,
korkeaan moraaliini
 
ja kuitenkin
paukutellut suustaan
mitä ihmeellisintä
soopaa eli crappiä
 
haudattuja unia,
ahdistuneen ahneuden
puolikuita ja muita
vallankimon
piirrosmerkkejä
 
minä kuitenkin
rakastan julkeutta,
sontaa jota
levittämällä
saa otteen
ihmisestä
 
tahtoipa se sitä
kuulla tai kulottaa
 
ja toisaalta
 
rakastan soljuvuutta,
kykyä muuttaa
kaivo janoiseksi,
jotta juomalla
saisi siemenensä
kylvettyä
 
haaveensa tuuleen
tavalla, jolla
ihmisen saisi
ajattelemaan
muutakin kuin
ravintoa
ja lisääntymistä
 
 
 
ihminen on
perimiltään sokea
 
yöhön syntynyt kissa,
joka
törmää sen
seitsemään elämään,
mutta ei saa
asioita näkymään
kuten ne
kehräävät
 
meistä tulee
helposti ajatusten
halvaantuneita mielipuolia
 
täytyy olla tunneköyhä,
järjetön tai todella
vahva jaksaakseen
 
jaksaakseen sanojen
loputonta ahneutta,
kavaluutta ilman
että sortuu
unohdukseen ja
lopettaa näkemästä
 
 
 
menneisyys on
kyynelehtinyt
ilonsa ja surunsa
 
miten ajan loputtomuus
tikittää ja katsoo
 
tuultasi nuolevaan tuuleen
 
tulevaisuuteen
 
kuulet rattaan
raksuttavan,
juoksevan ahneuden
ja vallan maailmaan
 
ei ole sellaista
” teresaa”
vielä keksitty ja
synnytetty,
joka
ei ajatuksillaan ja
henkisyydellään
 
olisi miekkaansa
käyttänyt alistaakseen

elämää jalkojensa juureen
 
vaatettaakseen sen
ylpeyteen ja
veisteltyyn
 
itsensä näköiseen
patsauteen

 
ja kuitenkin siinä
kaiken uudessa
sarastuksessa
 
sielusi perukoilla,
kaiken ajatuksen
syvimmissä hiljaisuuksissa
tykyttää pienen
pieni toivon siru
 
niin se
jalkojesi alla
makaava raiskattu
maa odottaa
 
odottaa, että
uusi kylvetty siemen
olisi synnyttänyt
kyyhkysen
 
tavan lentää,
että kenenkään
ei tarvitsisi kärsiä
 

 
taivaassa, sen
täytyy olla
 
ei täällä sellaista
koskaan voisi syntyä
 
 
 
usko on
aina kiinnostanut
nystyröitäni
 
olen aina miettinyt
niitä kivillä kivittäjiä,
häpynsä silpojia,
jotka perustavat
sanan sanaan
 
niitä kiven kantajia,
jotka kantavat itsensä
mereen,
hukkuakseen
 
onko se voimaa
vai alistamista,
asettaa miekkansa
vartioimaan vapautta
 
elää ja kunnioittaa
heiveröisen liekin
kykyä muuttua roihuksi
 
jos asiat vain
voi selittää paremmin
 
onko se sen
lapsiveden kyky kastella
niitä maahan
kylvettyjä siemeniä
 
sitä auringon ja
karun maan
henkeä, jotta siitä
kasvaa ravittu
elämänilo
 
ja kasvaako sille
linnulle siivet,
rohkeus asuttaa
ja rakentaa
kestävästi
ystävyydelle,
jotta sillä
vedellä olisi
uomansa
 
uuden sateen tulla
ja
pestä syntinsä puhtaaksi
 


saada ja antaa anteeksi
 
 
 
kaikista öistä
ei aina voi
olla varma
 
miten aamu löytää
niihin kajonsa
 
miten eilisen saisi
varisemaan,

hukkaamaan suuntavaistonsa
 
 
 
minäkin olen
kulkenut oman kiirastuleni,
tanssinut montaa
tanssia
 
viedäkseni säkkiä
suuntaan jos toiseen
 
taitojen karttuessa
huomatakseni,
että minua viedään
kuin kuoriämpäriä
 
etsiessäni
onnen parkettien

avaimia
 
kuunnellen
elämän suomia
huokauksia
 
ajatellen sen sata
kertaa miksi
synnyit tähän

kuoleman tyyssijaan
 
halukkaisiin
esiin työntyviin rintoihin,
jotka eivät ruokkineet
 
täyttäneet sitä
irstaudesta himokasta
 
miten en tuntenut
sydämessäni
totuutta
 
mutta siitä
olen ollut onnellinen,
että jumalani kuuntelee
ja hänen kanssaan
on helppo puhua
 
tuntea aineeton
kommunikaatio

kun vierelläs meen
 
 
 
 
mitä muuta
hyvä olo ja
mielihyvä tarvitsee
 
elämässä ei tarvita
ihmetekoja, unia
 
elämä vaan
painii liikaa
materian ja vallan
pauloissa ettei
sille jää aikaa
ajatukselle
 
miten se rakkaus
selätetään,
miten tie johdattaa
seuraamaan sanaa
 
tietä, joka johtaa
tekoihin, joiden
perimmäinen
aines on rakkaus
 
 
 
nuoruuden
alkutaipaleelle
pesiytyneet pilvet
uskottelivat
onnen piileksivän

kohtujen portilla
 
ken tästä
yli
käy voi
kaikki siittiönsä
heittää
 
niin kuin ne rinnat
osaisivat ruokkia
nälkäisiä halujani
 
se kauniina
kalskahtava eroottinen
henkisyys puuttui
olemassaoloni
käsitteelisyydestä
 
halusin palavan
pensaan sijaan
palavan perseen
 
joka veisi sieluni
tyydyttyneisyyden
virtaan
 
yhtä tärkeään kuin
työ, toimeentulo,
musiikki tai perhe
 
mutta vääränlainen
siemen kuitenkin
kyseessä,
sillä henki
ruokkii aina enemmän
kuin ruumis ja leipä
 
syytökset, jotka
sykkivät rintaa
 
pitävät aina
ovea raollaan, kun
elämää lopettaa
hellimästä
 
etsii kuuman veren
lauhkeudelle

lohtuaan
 
 
 
 
yön heijastamaa
päivää,
ääniä ei pääse kukaan
pakoon
 
olin elänyt
sadoilla sydämillä,
tuhansilla lupauksilla
 
oli aika ottaa
ne yhteen,
tehdä sanoista
rakkaus
 
 
 
 
miten se
tehdään,
kuljetaan näkymättömistä
ovista
 
eikä vastusteta
sitä yhtä kohtaloa,
sitä joka on
jokaiselle
joskus eteen tuleva
 
ajan eteemme
kantavaa painoa
 
 
 
 
meille on annettu,
sanat, lauseet
 
kielellä puhumisen
lahja
 
antakaa minun
vielä
hetki tuoksutella
 
antaa valon
langeta sieluni
ympärille,
valon jota
etsin ja olen
halunnut seurata
 
 
 
 
sanat ja suu
on huono yhdistelmä,
siksi olenkin
valinnut musiikin
 
olen tallentanut sen
sydämeeni ja
tunne miten se
koskettaa jokaista
huokosta
 
jokaista huonetta,
jotta tuntisin olevani
koti kodissani
 
 
 
 
tunnen sen sateen
kasvoillani,
sen vastustelemattoman
tahdon
 
avata sen oven
ja olen valmis
juomaan siitä
kaivosta
 
siitä johon olen
veteni laskenut,
siitä johon kerännyt
ajassa työntyneet tekoni
 
silmiin sisentyneen
myötätunnon kykyä
luoda luottamus ja
kunnioitus elämään
 
 
 
 
siinä ne kaikki
kohtasivat
 
eilinen,
nykyisyys ja
huominen
jokainen pieni
yksityiskohta
 
miten niiden kosketus
tuntui täydelliseltä

sen lempeässä
valossa
 
on helppo nukahtaa
 
olla unohtamatta
rakkautta
 
 

rakkautta,
joka on päiväsi,
aurinkosi
koko kaunis kehosi
 
kuten elämä tulee
ja värisee
valonsäkeensä
 
 
avaten silmänsä
hetkeen ja
nähdessään sydämessään
kaiken mitä elämässään
rakastaa
 
ja vaikka
menettäisit sydämesi,
se tunne seuraa
sinua
 
se lämpö osaa
viipyä hetkessä
ja tuntua kohtaamiselta
jolta sen aina
pitäisi tuntua kun
rakkaudesta puhutaan
 
 
 
ehkä niitä oikeita
sanoja ei lausuta,
ehkä se lantio ei
koskaan enää
taivu niin kuin
se aikoinaan
kuolettavasti
kosketti
 
mutta muista,
että elämä
on lahja
 
kukaan ei tunne
niin kuin sinä
tunnet 
 
tuodessasi musiikin
ja tanssin
vaikka kukaan ei tanssikaan
kuin sinä
 
niin minä tanssin
jokaisen kappaleen
niin kuin
lattia vain osaa sytyttää tuleen
 
niin kuin sinä osaat
vain olla sinä
 
tanssiessasi kanssani
 
ja tunnen syntyväni
sillä minä
 
ELÄN
 
ELÄN
 
ELÄN
 
(kolme kertaa, ollen hetken kevyt kuin höyhen)
 
sanojeni tuoksuttaa
iltaan hämärään
 
viimeiseen säveleen
rakkautta