Tuntui ihmeelliseltä
miten sieluni
oli hävinnyt
painovoiman
pimeälle puolelle
elämäni ääriviivojen
kaatua selälleen
ja silti tunsin
kuinka se
sykkivä muisto
sisässäni
osasi pitää
vartalosi viiniä
hyppysissäni
joskus niitä
hetkiä vaan tulee
kun tuntee
olevansa elossa
tuntee pääsevänsä
asioiden ja
tuntemusten sisäpuolelle
ja silti ymmärtämättä
hetkeäkään näkemästään
ulkopuolisena yrittää
hivuttautua
arvoituksensa sisään
tyhjyytensä eteen
ja näkeekin
siinä hetkessä
valoa
-
yksikään kysymys
rakkauden edessä ei
ole järjetön
-
kuvittelin jo toista
vaikka ensimmäinenkään
ei ollut juurtunut
kuvitelmaa viattomuuden
kyvystä olla koskemattomuus,
menetetty kyky
puhtaan rakkauden voittaa
-
pimeys vaanii aina
pimeyttä,
yön ja päivän
molemmin puolin
ahmimalla
ensimmäisen kerran
tietää vasta syöneensä
eikä se ole
mitään
historiaa vaan
tapa aloittaa
etsiminen
kuinka sieluni silloin
ripustautuikin sokeuteen
luuli rakastavansa
vaikka
kaikki vain loittoni
kasvatti kykyäni
ymmärtää elämää
ja rakkautta syvällisemmin
-
mitään ei tapahtunut
samanaikaisesti
aika teki kerroksia
käännekohtia,
joissa suu kohtasi suita
hajotti ja lujitti
siteitä
jotenkin kaikessa oli
jonkinlainen sulatusuuni
ja niiden kääntöpuolen
lumous on nyt johtolanka
jota sieluni seuraa
se tuntuu
sellaiselta fanaattiselta
uskonnolta,
joka kurittaa ja
laukeaa halunsa ääreen
haluaisi jatkaa,
mutta tuntee
miten sen enneaikaisuus
valuu aina tietoisuuteen
se mitä ajattelin
olevan kauneinta
tulee aina liian
aikaisin ja tuhoaa
kaiken sen mikä
sitten loppujen lopuksi
tuntuu tuhlaukselta
-
kaipaan hetkeä
jolloin tietoisuuden
ja katumuksen häivä
ei näy silmistäni
en oppinut tuntemaan
enkä tuntenut koskaan
sitä hetkeä,
mutta ajatukseni
vaelsivat jatkuvasti
löytääkseen
sovun itseni ja
tulevan kehon kanssa
miten tärkeänä
pidin viihtyvyyttä
naiseuden tietoisuuden
hallita ja hajottaa
sopivassa suhteessa
läheisyyden ja intiimiyden
olla se eteenpäin
vievä jännite
virta, joka tyhjentää
tämän päiväisen maljan
ja täyttää huomisen uudella
kuten jokainen
haluaa rakkauden
muovaavan tietoisuuden
omiksi kuviksemme
-
antaisinko
sille nimen
ainutkertaisuus,
illuusio ihmisen
kyvystä olla osa
maailmaa
osa ihmistä
olla ruumis ruumissa
tai kehossa ja
samalla tuntee
mielen ja kääntöpuolen
vuorovaikutuksen
kaiken tiedon
toiselle puolelle
kosketuksen ja halun
muuttua yhteiseksi
ihmeeksi
joka lausuu nimemme,
iäti erillään,
mutta
hiestä liukkaana
niin kuin
ainutkertaisuus
kirjoittaa
toistumattomuudelle
sanansa
-
ja saa uskomaan,
että elämä ennen
kuolemaa on
täysin mahdollista
elämän kääntöpuolen
pimeyden keikauttaa
maailma nurin
antaa ilmaisuvoimalle muutakin
kuin sielun ja ruumiin,
jotta näkisimme
ympärillemme ja
ajan väleihin
hetkien liueta ja
menettää kiinteytensä
tehdessään meistä onnellisia
valoa, jota
ei voi
pimeydessään pukea
tai silmissään kantaa
-
avara taivas
avaruudessa,
kaikkien teiden
tuoda ihmisen
pieni sielu
pienine askeleineen
tuntojensa luo
ylittää ne sillat
polttaa takanani,
jotta
ymmärtämisen tasot
työntyisivät oraalle
näkyviin
etäisyyden tuntu
pimeän kääntöpuolelta
valoon,
kiihottua sisältä
asiassa kuin asiassa
ja se jatkaa kulkuaan,
riippumatta siitä
tunnemmeko vai
aistimmeko me
sen perusteet
ihmisen tuoksun
merkityksen
silloin kun
olemme rakkauden sisällä
sen ympäröimänä
silloin kun sitä
aikaa ei huomaa
eletyn elämän merkkinä
omassa sisimmässään
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=rLkxbHr-E5Q
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi