Nämä päivät ovat lohduttomuudesta tuulisia
yöksininäisyyksien sokeudessa
vihloo
elävien kosketuksen nälkä
kuka kuulee,
kuinka käteni taivuttavat latvoja
ihoa löytääkseen
olenko nainen, tyttö, ihminenkään enää
kasvan tummaa oksaa
kirjoittaakseni sielun mustelmien muistelmat
taivaalle, joka ei minusta piittaa
ja hetkessä unohtaa
talojen oikaistessa ulvoen itseään
kalpea runko tyhjää pihaa valvoo
koivuni ei kesään näe
jos kuolen tähän tasaiseen talveen
silloinko joku keloni varjon
käsin kauniiksi veistää
vielä ennen päättymää
silmuni varistessaan kuiskaa
miksi vasta lopussa kaikki kannetaan
ja syleilyn maalta autiokin saa
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut