Matkani alku
tuntui
kuin olisin
karannut
vanhojen maisemien
vaihtuessa uusiin
elävien kuvien
kasvattaa lihansa
osana katoavaisuutta
osana luurankojen
pullistella
syttyvää miehuuttaan
alastoman avuttomana
himon tunteen
koskettaa ja
kosketella
elämän hiljaisen
todistajan tapaan
juoda nälkäänsä,
syödä janoonsa
ja silti sitoa
siveellisyytensä
kuten suhteemme
sidotaan panssariin
ettei se
katoaisi ja
rikkoisi opittuja kaavoja
tekemällä meistä
esi-isiemme kaltaisia,
jotta peilistä
katsoisi katseen kestävä
samankaltaisuus
en antanut nuoruuden
ja koskemattomuuden
tehdä
pesäänsä
en antanut jumalan
luoman lahjan
pukeutua intohimoon
vaikka tiesin,
että saisin
myöhemmin
sen lahjan käyttää
kuinka
aistieni
pyydykset huokasivat
kuinka ne himon
neulaset pistelivät
vain syöttääkseen
ihanteensa
taivaan tuuliin
tunsin kuinka se
maailman kieli ja
suudelmissa
palava kaipaus
halusi valaista
tätä
antaumuksellisuuden
pimeää
olinhan kohdannut
monenlaista
mikä oli tämän
ymmärryksen yläpuolella
mikä johdatti kaiken suuren
niin pieneksi ja
silti tunsin sen tulevan
sydämestä
koska tiesin,
pyyteettömyyden ja
himon asuvan ilman
kasvoja
ilman että
rakkauden tarvitsee
palaa kiirastulensa
ääreksi
olin alkuun
puhtauden ja
hengen rajusta
lennokkuudesta johtuen
liian vakaatahtoinen
yritin selittää
sanat kuviksi,
yritin nostaa kunnianhimon
korkeimmalle jalustalle
rikkomatta yhtään
käskyä,
edistämättä
omaa hyvääni
enkä osannut
punnita yhtään
kohtaloa,
yhtään ihmistä
ilman etten olisi
katsonut hänen tekojaan
kunnes totuus ja
oikeus haavoitti
sydämeni,
se perkeleen
viini juotti
kauneimpien sanojen
seppeleen
pilkkasi ja ärjyi koko
maailmaa,
kohtuullisuus
heitti naamionsa,
vapautti ylpeytensä
ja oliko se
paholaisen soittama
lempeys ja
puheen sovittelevuus,
joka riisui
kirkkaat silmäni
tunsin kuinka
olin pettänyt uskoni,
minä tunsin
jättäneeni totuuden
hyljättynä karsinaansa
ja oikeamielisyyteni
oli lentänyt
jonnekin tuntemattomuuteen
nukkuessani
tunsin sen,
kuinka joku puhutteli
et taida oikein
tuntea maailmaa,
jokaisella on
kiinnostuksensa
mutta kenelläkään
ei ole ehdottomuutta
hallussaan
eikä sitä siten
kukaan pysty hallitsemaan,
eikä sillä
ole ymmärrystä,
jolla voisi
vain ratsastaa
ja valloittaa
ja siksi kaikki
vastakohtaisuudet
aina kohtaavat
ne kohtaavat
sielusi perukoilla
ja saavat
kohtaamisiensa
jälkikasvun
sydämessäsi
tuntien ettei
mikään voisi olla
voittamatonta
olin nyt käyttänyt
sen toisen
lahjan
ajatellut
tuota aina
niin epäilevää omaatuntoa
lauseitten kauneutta ja
tunsin että
elämää olisi selkeästi
vielä edessä
kuohuvaa merta
ja sen
helmeilevää kosketusta
kuinka kirkasta se
vesi osaakaan olla
kuinka se toimeliaisuuden
peitto vedetään korville
ja riisutaan pois
jättäen jäljelle halua,
joka osasi kietoutua ajatuksiin
jotenkin tietoisuus
elämästä, usko johonkin
joka määritellään
sydämessä
hetkellisyys, joka
jättää sanattomaksi
ja vain viitoittaa
tulevaa
jotain värisevää,
jotain mitä
on ennalta jo
tuntenut
jotain mitä unet
olivat tuoneet ja
hyväilyjen julmuus
ja raavaanomaisuus
olivat vieneet
mennessään
silloin se sanottu
nimikin kuulostaa
onnellisuudelta
silloin se maanvetovoima
tekee selvää
ja vastustamattomuudella
naulitsee katseen
ihmisen koskemattomuus
kohtaa koskettavuuden
äären
kohtaa huulen ja
kun se
eroaa suudelmasta
irtoaa jotain muutakin
samalla irtoaa se
ikävä,
kauneus,
arkuus
joka on saanut
tiedon istuttamaan
itsensä aistiensa
nautintoon
se on myös
irrottanut vapauden,
kuinka se
olikin lihonut
kaikki ne vuodet
maallistunut ja
paukutellut henkseleitään
kokemattomuus
kosketteli ja
tunsi poven halullaan
mureneva haave
vapautta oli kohdannut
alastoman totuutensa
siinä ovat
kehojen kaiut
lähentyen
suuta ja muuta
maallista mantua
ymmärtämätön kohtasi
kohtalonsa,
sanoja, sanoja
heikkoutensa oli
sokaistunut hellyydestä ja
antoi palavien silmien
katsoa lävitseen
oliko se rakkaus,
oliko se pimeys
joka valui yli
ja ruumiillisti
henkensä
näkymättömän näkyväksi
en tiennyt
mitä pelkäsin
hiljaisuuttako
vai kauneutta
noituutta, joka
varjostaisi kaiken
ja kulkisi rovionsa
loppuun
päästäsi tietoisuuden
kylkiluistaan,
sellaisen
kylmyyden avaruuden
mietiskelynsä syvyyteen
minä viisauteni korkeuksissa
minä, joka
olin hetkessä
ilman rajattomuutta
minä joka
en enää
tunnustanut
vanhaa totuutta,
sanoja jotka
olivat merkkejä
tunteettomia jonoja
jostain menneestä
suloinen tuli,
suloinen ja
voittoisa maailma
en halunnut
voittaa elämää,
mutta tunsin
että jotakin särkysi,
jos en antaisi
kosketuksesi viiltää
onnellisuutta
antaisi veden
pestä maalausta,
joka peittää
kasvosi
jokin merkillinen
saavuttamaton
oli löytänyt ihmisen
rajallisuuden maailma
on rikkonut
sydämeni
toteuttaen kohtaloni
kiintymykseeni
onnen oikullisuuden
sokeaan sattumaan
pyydä mitä
haluat,
naura elämän turhuutta
mutta anna
vapautesi
tahtoon ja
tarkoitukseen
anna ajatuksesi
sitoa tahtoasi,
olethan kuitenkin
ihmisen verta
niin kuin valon
houkuttamat yöperhoset
hakevat valaistusta
polttavat
itsensä rakkautensa
kohteena
se hulluus
palaa silmissä
pieni
onnellisuuden
siru ja
tunnun näkeväni
sen aina
ensimmäistä kertaa
kuun ja auringon
vetävän sitä
samaa vettä
ne aallot
voi kuulla,
meren, valon
rakkauden
valuvan hiekkaan
pienen
pienen
hetken maailma
tuntuu ehyeltä
ja sen voi tuntea
niin kuin
tänne olisi tultu
palavaa vettä varten
ja silti emme
voi koskaan tietää
onko maa
etäällä merestä
palaako aamu yön sammuttua
tuntui
kuin olisin
karannut
vanhojen maisemien
vaihtuessa uusiin
elävien kuvien
kasvattaa lihansa
osana katoavaisuutta
osana luurankojen
pullistella
syttyvää miehuuttaan
alastoman avuttomana
himon tunteen
koskettaa ja
kosketella
elämän hiljaisen
todistajan tapaan
juoda nälkäänsä,
syödä janoonsa
ja silti sitoa
siveellisyytensä
kuten suhteemme
sidotaan panssariin
ettei se
katoaisi ja
rikkoisi opittuja kaavoja
tekemällä meistä
esi-isiemme kaltaisia,
jotta peilistä
katsoisi katseen kestävä
samankaltaisuus
en antanut nuoruuden
ja koskemattomuuden
tehdä
pesäänsä
en antanut jumalan
luoman lahjan
pukeutua intohimoon
vaikka tiesin,
että saisin
myöhemmin
sen lahjan käyttää
kuinka
aistieni
pyydykset huokasivat
kuinka ne himon
neulaset pistelivät
vain syöttääkseen
ihanteensa
taivaan tuuliin
tunsin kuinka se
maailman kieli ja
suudelmissa
palava kaipaus
halusi valaista
tätä
antaumuksellisuuden
pimeää
olinhan kohdannut
monenlaista
mikä oli tämän
ymmärryksen yläpuolella
mikä johdatti kaiken suuren
niin pieneksi ja
silti tunsin sen tulevan
sydämestä
koska tiesin,
pyyteettömyyden ja
himon asuvan ilman
kasvoja
ilman että
rakkauden tarvitsee
palaa kiirastulensa
ääreksi
olin alkuun
puhtauden ja
hengen rajusta
lennokkuudesta johtuen
liian vakaatahtoinen
yritin selittää
sanat kuviksi,
yritin nostaa kunnianhimon
korkeimmalle jalustalle
rikkomatta yhtään
käskyä,
edistämättä
omaa hyvääni
enkä osannut
punnita yhtään
kohtaloa,
yhtään ihmistä
ilman etten olisi
katsonut hänen tekojaan
kunnes totuus ja
oikeus haavoitti
sydämeni,
se perkeleen
viini juotti
kauneimpien sanojen
seppeleen
pilkkasi ja ärjyi koko
maailmaa,
kohtuullisuus
heitti naamionsa,
vapautti ylpeytensä
ja oliko se
paholaisen soittama
lempeys ja
puheen sovittelevuus,
joka riisui
kirkkaat silmäni
tunsin kuinka
olin pettänyt uskoni,
minä tunsin
jättäneeni totuuden
hyljättynä karsinaansa
ja oikeamielisyyteni
oli lentänyt
jonnekin tuntemattomuuteen
nukkuessani
tunsin sen,
kuinka joku puhutteli
et taida oikein
tuntea maailmaa,
jokaisella on
kiinnostuksensa
mutta kenelläkään
ei ole ehdottomuutta
hallussaan
eikä sitä siten
kukaan pysty hallitsemaan,
eikä sillä
ole ymmärrystä,
jolla voisi
vain ratsastaa
ja valloittaa
ja siksi kaikki
vastakohtaisuudet
aina kohtaavat
ne kohtaavat
sielusi perukoilla
ja saavat
kohtaamisiensa
jälkikasvun
sydämessäsi
tuntien ettei
mikään voisi olla
voittamatonta
olin nyt käyttänyt
sen toisen
lahjan
ajatellut
tuota aina
niin epäilevää omaatuntoa
lauseitten kauneutta ja
tunsin että
elämää olisi selkeästi
vielä edessä
kuohuvaa merta
ja sen
helmeilevää kosketusta
kuinka kirkasta se
vesi osaakaan olla
kuinka se toimeliaisuuden
peitto vedetään korville
ja riisutaan pois
jättäen jäljelle halua,
joka osasi kietoutua ajatuksiin
jotenkin tietoisuus
elämästä, usko johonkin
joka määritellään
sydämessä
hetkellisyys, joka
jättää sanattomaksi
ja vain viitoittaa
tulevaa
jotain värisevää,
jotain mitä
on ennalta jo
tuntenut
jotain mitä unet
olivat tuoneet ja
hyväilyjen julmuus
ja raavaanomaisuus
olivat vieneet
mennessään
silloin se sanottu
nimikin kuulostaa
onnellisuudelta
silloin se maanvetovoima
tekee selvää
ja vastustamattomuudella
naulitsee katseen
ihmisen koskemattomuus
kohtaa koskettavuuden
äären
kohtaa huulen ja
kun se
eroaa suudelmasta
irtoaa jotain muutakin
samalla irtoaa se
ikävä,
kauneus,
arkuus
joka on saanut
tiedon istuttamaan
itsensä aistiensa
nautintoon
se on myös
irrottanut vapauden,
kuinka se
olikin lihonut
kaikki ne vuodet
maallistunut ja
paukutellut henkseleitään
kokemattomuus
kosketteli ja
tunsi poven halullaan
mureneva haave
vapautta oli kohdannut
alastoman totuutensa
siinä ovat
kehojen kaiut
lähentyen
suuta ja muuta
maallista mantua
ymmärtämätön kohtasi
kohtalonsa,
sanoja, sanoja
heikkoutensa oli
sokaistunut hellyydestä ja
antoi palavien silmien
katsoa lävitseen
oliko se rakkaus,
oliko se pimeys
joka valui yli
ja ruumiillisti
henkensä
näkymättömän näkyväksi
en tiennyt
mitä pelkäsin
hiljaisuuttako
vai kauneutta
noituutta, joka
varjostaisi kaiken
ja kulkisi rovionsa
loppuun
päästäsi tietoisuuden
kylkiluistaan,
sellaisen
kylmyyden avaruuden
mietiskelynsä syvyyteen
minä viisauteni korkeuksissa
minä, joka
olin hetkessä
ilman rajattomuutta
minä joka
en enää
tunnustanut
vanhaa totuutta,
sanoja jotka
olivat merkkejä
tunteettomia jonoja
jostain menneestä
suloinen tuli,
suloinen ja
voittoisa maailma
en halunnut
voittaa elämää,
mutta tunsin
että jotakin särkysi,
jos en antaisi
kosketuksesi viiltää
onnellisuutta
antaisi veden
pestä maalausta,
joka peittää
kasvosi
jokin merkillinen
saavuttamaton
oli löytänyt ihmisen
rajallisuuden maailma
on rikkonut
sydämeni
toteuttaen kohtaloni
kiintymykseeni
onnen oikullisuuden
sokeaan sattumaan
pyydä mitä
haluat,
naura elämän turhuutta
mutta anna
vapautesi
tahtoon ja
tarkoitukseen
anna ajatuksesi
sitoa tahtoasi,
olethan kuitenkin
ihmisen verta
niin kuin valon
houkuttamat yöperhoset
hakevat valaistusta
polttavat
itsensä rakkautensa
kohteena
se hulluus
palaa silmissä
pieni
onnellisuuden
siru ja
tunnun näkeväni
sen aina
ensimmäistä kertaa
kuun ja auringon
vetävän sitä
samaa vettä
ne aallot
voi kuulla,
meren, valon
rakkauden
valuvan hiekkaan
pienen
pienen
hetken maailma
tuntuu ehyeltä
ja sen voi tuntea
niin kuin
tänne olisi tultu
palavaa vettä varten
ja silti emme
voi koskaan tietää
onko maa
etäällä merestä
palaako aamu yön sammuttua
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=T7Aa7-9CIPI
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hienoa tulkintaa,pidän.
Hyvää uutta vuotta.
Sivut