Varhainen vanhuus makuuhuoneessa

Oion yksin lakanoideni ryppyjä.
Ne muodostavat vuodessa vuosikymmeniä
vanhentuneet kasvot.
 
Niistä avautuvat haaveet
eivät koskaan ansainneet
jaetuksi tulemista,
 
niistä puhuminen
on kuin uneton yö.
 
Lihan muisti on vasta näinä päivinä
alkanut hahmottaa,
 
että olen muille kuin avatessa repeytynyt kirjekuori.
 
Odotin hetkeä, jota ei koskaan tullut;
 
kynnenalusesikaan eivät kaivautuneet minuun.
 
Nyt odotan
keskustelukumppaneille vastaillessa
ylihypättyjä sekunteja,
 
heidän takaraivojensa taivaanrantoja.
 
Ne jäävät eloon
 
liian pitkäksi aikaa
 
kuin sivunkulmaan taitetut,
vanhat kirjanmerkit.