meren suola syöpyi ihohuokosiin
jäykisti jäsenet
turrutti mielen
eikä kyynelille ollut tilaa
vaikka kuinka ponnistin
kupla ei puhjennut
synnytys käynnistynyt
enkä tiedä oliko pelolle hajua olemassa
aika antoi armoa
suomustin pala palalta itseäni
kunnes olin alasti
kehittyäkseni uudelleen ihmiseksi
jäykisti jäsenet
turrutti mielen
eikä kyynelille ollut tilaa
vaikka kuinka ponnistin
kupla ei puhjennut
synnytys käynnistynyt
enkä tiedä oliko pelolle hajua olemassa
aika antoi armoa
suomustin pala palalta itseäni
kunnes olin alasti
kehittyäkseni uudelleen ihmiseksi
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
loistava kuvaus
Surun kyyneleet valuvat sisälle ja viimein ne täyttävät sisimmän, eikä enää uskalla niitä käsitellä. Turtuu.
Kunnes, pala palalta, kuten runossasi, on tuntoja joskus purettava. Uskaltaa olla alasti kuin pikkulapsi sisimmästään,
siihen sinun sanasi kyllä vievät. Olet kyllä nyt pieksänyt itseäsi ja mikä vahva usko tästä löytyykään elämään.
Vetelee hiljaiseksi lukijaa, haetuttaa omiakin "patoja". Rankka runo!
Ja viisasta.
Murrekohdasta uuteen elämään.
H i e n o runo, Kiitos.
Sivut