Unohtuneita palasia,

      (mutta ei kadotettuja)

  pieniä monimuotoisia kiviä

aloin kerätä polun reunalta

ja aika alkaa selvästi hahmottua:

  polun pää, ai niin

tuo kivi, siirtolohkare se on

ja sen alla kolo,

lapsena sanoimme luola;

  noinko ahdas se olikin?

 - katson sisään,

      sieltä katsovat vastaan

          kaksi kiiluvaa silmäterää

kuka siellä? – ne katoavat,

    ketun häntä vilahtaa

      runkojen lomassa,

   pensaat ja havut -

 tuo vihreys yrittää piilottaa jotain.

     Sillä on ketun häntä
                                    kainalossa.