Unohtuneita palasia,
(mutta ei kadotettuja)
pieniä monimuotoisia kiviä
aloin kerätä polun reunalta
ja aika alkaa selvästi hahmottua:
polun pää, ai niin
tuo kivi, siirtolohkare se on
ja sen alla kolo,
lapsena sanoimme luola;
noinko ahdas se olikin?
- katson sisään,
sieltä katsovat vastaan
kaksi kiiluvaa silmäterää
kuka siellä? – ne katoavat,
ketun häntä vilahtaa
runkojen lomassa,
pensaat ja havut -
tuo vihreys yrittää piilottaa jotain.
Sillä on ketun häntä
kainalossa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
höystettynä aikuisen ajatuksin
Sivut