Kävin katsomassa heitä arkuissaan. Suutelin kylmien ruumiitten poskia. He eivät liikahtaneetkaan. Silitin heidän hiuksiaan. Auliisti he antoivat tehdä sen. Pyysin heitä odottamaan minua. Ei vastausta. Rukoilin, mutta en muista, mitä pyysin. Marja oli säikähtäneen näköinen, Veera kuin unessa ja Elina hervahtanut, alistunut kuolemalle. Miten voin surra heitä kaikkia erikseen, kun he kuolivat yhdessä? Miten voin vielä rakastaa kaikkia noita kolmea ihmistä jokaista erikseen, kun he ovat tuhkana uurnissaan? Minä rakastan, rakastan ja rakastan. En voi muuta tässä tyhjyydessä. Istun tuolilla kirjoittamassa, ja tyhjyys on ympärilläni. Näissä huoneissa ei ole seiniä, ei kattoa, ei lattiaa. Ovi on vain sitä varten, että voin lähteä. Kukaan ei tule siitä sisään. Koko talo kietoutuu sumuun. En näe katuja, en metsää, en pihaa. Taivas ja maa katoavat. Kaikki äänet kuolevat. Sormeni käyvät yhä kylmemmiksi, kirjoitus hidastuu.
perjantai, 13. joulukuuta 2002"
perjantai, 13. joulukuuta 2002"
Selite:
Siitä on nyt kulunut huomenna, YK:n Lapsen oikeuksien päivänä 17 vuotta, kun he kuolivat, vaimoni, tyttäreni ja tyttärentyttäreni, auto-onnettomuudessa Juvalla 20.11.2002. Sytytän kynttilät heidän muistokseen onnettomuuden vuosipäivänä yhä uudelleen ja uudelleen.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno runosi saa lähteneet piirtymään tajuntaan
ja uskon, he elävät kanssasi, edelleen
Sivut