![Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva](https://cdn.vaiste.com/sites/rakkausrunot.fi/files/styles/medium/public/profiilikuvat/picture-942-1500743788.jpg?itok=JCB_vCAB "Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva")
Nyt on pakko tunnustaa itselle, että olen eksyksissä. Luulin seuraavani polkua, mutta olin kadottanut sen. Puitten varjot pitenevät, metsä hiljenee. Kuljen eteenpäin metsän tiheikössä tietämättä missä päin on asutusta. Tuuli vain huojauttaa aika ajoin nuorta varvikkoa.
Sitten edessä seisoo horjuva talo, katto romahtamaisillaan. Näyttää autiolta. Ovi on auki, käy tuulenvire, joka painaa sen kiinni, avaa uudelleen. Astun varoen sisään hämärään tupaan. Seinällä riippuu punnuskello. Se raksuttaa raksuttaa, näyttää jotain mennyttä aikaa. Haalistuneet ruutuverhot roikkuvat tuvan ikkunassa. Ikkunan ääressä on pirtin pöytä ja penkit sen molemmin puolin. Kuuntelen hiljaista rapinaa. Hiiretkö? Lattialankut narisevat kun otan askeleen. Ei enää kuulu rapinaa. Säikkyivätkö ne, hiiret, askeleitani? Tuvasta johtaa oviaukko kamariin. Siellä on hämärämpää kuin tuvassa, ja oudoksuttaa, että kuulen lattialankkujen narinaa, vaikka olen pysähtynyt lattian keskelle. Kuulen jonkun puhuvan rauhallisella, vanhan miehen äänellä.
”Tulit viimein! Olen odottanut sinua koko elämäni. Nyt voin sitten lähteä levollisin mielin. Tämä on nyt sinun, kaikki.”
Kuka puhuu?
Rohkaisen mieleni, ja kurkistan hämärään huoneeseen. Näen vanhan ryijyn seinällä. Siinä on ruskealla pohjalla tyyliteltyjä kukkia symmetrisesti kudottuina. Talonpoikaista tyyliä. ajattelen. Seinän vieressä on lipasto, jonka päällä valokuvia kehyksissä: hääpareja, yksittäisiä kuvia lapsista ja mies asepuvussa. Kuvien edessä on kolmihaarainen kynttilänjalka. Huomaan vielä keinutuolin, joka keinahtelee, kuin joku olisi siinä juuri istunut ja lähtenyt. Keinutuolin takana seinällä on puulevyyn kaiverrettu koristeellisin kirjaimin: OMA KOTI KULLAN KALLIS.
Ketään ei kuitenkaan huoneessa näy. Seunustalla yksinkertainen, sijaamaton laverisänky. Peitto on mytyssä sängyn reunalla, kuin joku olisi hetki sitten nukkunut siinä. Huoneesta ei ole suoraan ulospääsyä kuin vain tuvan kautta. Mutta kuitenkin joku on sieltä juuri lähtenyt, enkä minä missään vaiheessa ole huomannut lähtijää. Teen hetken harkittuani päätöksen: tänne minä jään lopullisesti asumaan. Tämä on nyt minun kotini.
Sitten edessä seisoo horjuva talo, katto romahtamaisillaan. Näyttää autiolta. Ovi on auki, käy tuulenvire, joka painaa sen kiinni, avaa uudelleen. Astun varoen sisään hämärään tupaan. Seinällä riippuu punnuskello. Se raksuttaa raksuttaa, näyttää jotain mennyttä aikaa. Haalistuneet ruutuverhot roikkuvat tuvan ikkunassa. Ikkunan ääressä on pirtin pöytä ja penkit sen molemmin puolin. Kuuntelen hiljaista rapinaa. Hiiretkö? Lattialankut narisevat kun otan askeleen. Ei enää kuulu rapinaa. Säikkyivätkö ne, hiiret, askeleitani? Tuvasta johtaa oviaukko kamariin. Siellä on hämärämpää kuin tuvassa, ja oudoksuttaa, että kuulen lattialankkujen narinaa, vaikka olen pysähtynyt lattian keskelle. Kuulen jonkun puhuvan rauhallisella, vanhan miehen äänellä.
”Tulit viimein! Olen odottanut sinua koko elämäni. Nyt voin sitten lähteä levollisin mielin. Tämä on nyt sinun, kaikki.”
Kuka puhuu?
Rohkaisen mieleni, ja kurkistan hämärään huoneeseen. Näen vanhan ryijyn seinällä. Siinä on ruskealla pohjalla tyyliteltyjä kukkia symmetrisesti kudottuina. Talonpoikaista tyyliä. ajattelen. Seinän vieressä on lipasto, jonka päällä valokuvia kehyksissä: hääpareja, yksittäisiä kuvia lapsista ja mies asepuvussa. Kuvien edessä on kolmihaarainen kynttilänjalka. Huomaan vielä keinutuolin, joka keinahtelee, kuin joku olisi siinä juuri istunut ja lähtenyt. Keinutuolin takana seinällä on puulevyyn kaiverrettu koristeellisin kirjaimin: OMA KOTI KULLAN KALLIS.
Ketään ei kuitenkaan huoneessa näy. Seunustalla yksinkertainen, sijaamaton laverisänky. Peitto on mytyssä sängyn reunalla, kuin joku olisi hetki sitten nukkunut siinä. Huoneesta ei ole suoraan ulospääsyä kuin vain tuvan kautta. Mutta kuitenkin joku on sieltä juuri lähtenyt, enkä minä missään vaiheessa ole huomannut lähtijää. Teen hetken harkittuani päätöksen: tänne minä jään lopullisesti asumaan. Tämä on nyt minun kotini.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hienosti piirrät sanoilla tunnelman joka mökin pirtissä valllitsi
samoin kamarissa,ryijyn yksityiskohtia myöten
alussa tuli mielikuva kuin olisi aleksis kiven mökkiin astunut
ehkä olikin oikea?
Sivut