torstai, 10. lokakuuta 2002
Aleksis Kiven päivä,
suomalaisen kirjallisuuden päivä
Ojoistenkatu kahdeksan yllä klo.12,00 pilvet ovat harmaita. Ei sada. Lippu hulmahtaa silloin tällöin laiskasti. Joku suuri lintu lentää yksin luoteesta kaakkoon. Melankolista musiikkia: Schubertin jousikvintetto C-duuri, sen adagiossa on paljon tätä maisemaa. Mutta Schuberthan sävelsi Itävallassa! Jos se onkin mielenmaisema, jonka näen kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta?!
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
Kaiken aikaa kylmenevää. Huurteiset puut kumartavat jäätyvän rannan yllä. Järven taakse uppoaa oranssinpunaisena hehkuva kello. Aika on muistissa kuin pysäköintikiekossa. Hengittelen ikkunaan, johon huuru jäätyy harmaaksi ja läpinäkymättömäksi. Odotan ajan siirtyvän edelleen. Aamulla on toinen vuosi. Jos kynsi ei katkea, raaputan ikkunaan silmän kokoisen aukon. Kevään myötä se laajenee.
Siell’ on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsia Tuonelan karjaa.
Kuulinko oikein? Menneen talven lumi liukuu peltikattoa. Olen vuodenajan jäljessä. Niinhän olin varannut sisälle paljon mietittävää, suuria asioita pieneen tilaan. Niin kauas kun katson, on vesi vapaana. Vene on tullut rantaan, soutaja lähtenyt omille teilleen.. On nyt lähdössä taas vesille. Hän , joka on lähdössä, irrottaa jo kilisevää ketjua. En ehtinyt kaivata Vesi on vapaa.
Siell’ on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Kolea yön jälkeen
kynnöspellolla lumen harsoa.
Peltojen halki
eilistä raskaammin
joki virtaa.
Varikset lentävät
yli tumman joen.
Tämä maisema tänään
on ottanut minun nimeni.
Onpa kullan lysti olla.
Kultakehdoss’ keinahdella,
Kuullella kehrääjälintuu.
Lämpömittari laskee alle nollan.
Rannalla lepää lumihärmää.
Vesi mustaa mieltään.
Vene puiden alla kyljellään.
Etäällä laivan mastovalot katoavat saaren taakse.
Vuoden pimein aika.
Tungen kohmeiset sormeni taskujen täytteeksi.
Meri luovuttaa näkijälle valoansa.
Nyt kaikki vajoaa yhteen,
hylyt, hukkuneet, pelastusveneet,
talveen kietoutuvat rannat
raskas, tumma meri.
Olen nähnyt jo riittävästi.
Vanhenen merenvanhaksi.
****
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.
Rantaudun saareen
kun järvenselkä jäätyy
ohueen, sitkeään riitteeseen.
Jotain jäi sanomatta.
Ei kannata kutsua takaisin!
Apea maku suussa kiskon veneen rannalle
ja käännän sen yli talven.
Majakka vilkkuu etäällä.
Kölin yllä yksi himmeä tähti.
Ota yhteyttä.
*****
Minä en kaipaa surua, mutta kaipaan surumielisyyttä. Surumielisyys on surun harjoittelemista, jotta voisin kohdata helpommin todellisen surun. Siksipä melankoliset runot ovat yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiä kuin iloiset! Itse taideteoksen kannalta ei ole merkitystä mitä tunnetiloja ilmaistaan, vaan miten. Yksityisestä kokemuksesta on löydyttävä jos ei kaikille niin isolle osalle taiteen vastaanottajia yhteisiä tuntoja, muuten taideteos jää yksinäiseksi muminaksi, töherrykseksi, hälyksi vaikka tekijä siinä tuntojansa tilittäisikin, tai jonkun toisen tuntoja! On tietenkin hyvälle taideteokselle muitakin kriteereitä, muta yhteisten tunteitten välittäminen on yksi tärkeimmistä!
Minä palan. En halua, että sammutusyksikkö porhaltaa paikalle!
Terveisin: Arto
Aleksis Kiven päivä,
suomalaisen kirjallisuuden päivä
Ojoistenkatu kahdeksan yllä klo.12,00 pilvet ovat harmaita. Ei sada. Lippu hulmahtaa silloin tällöin laiskasti. Joku suuri lintu lentää yksin luoteesta kaakkoon. Melankolista musiikkia: Schubertin jousikvintetto C-duuri, sen adagiossa on paljon tätä maisemaa. Mutta Schuberthan sävelsi Itävallassa! Jos se onkin mielenmaisema, jonka näen kerrostalon toisen kerroksen ikkunasta?!
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell’ on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
Kaiken aikaa kylmenevää. Huurteiset puut kumartavat jäätyvän rannan yllä. Järven taakse uppoaa oranssinpunaisena hehkuva kello. Aika on muistissa kuin pysäköintikiekossa. Hengittelen ikkunaan, johon huuru jäätyy harmaaksi ja läpinäkymättömäksi. Odotan ajan siirtyvän edelleen. Aamulla on toinen vuosi. Jos kynsi ei katkea, raaputan ikkunaan silmän kokoisen aukon. Kevään myötä se laajenee.
Siell’ on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsia Tuonelan karjaa.
Kuulinko oikein? Menneen talven lumi liukuu peltikattoa. Olen vuodenajan jäljessä. Niinhän olin varannut sisälle paljon mietittävää, suuria asioita pieneen tilaan. Niin kauas kun katson, on vesi vapaana. Vene on tullut rantaan, soutaja lähtenyt omille teilleen.. On nyt lähdössä taas vesille. Hän , joka on lähdössä, irrottaa jo kilisevää ketjua. En ehtinyt kaivata Vesi on vapaa.
Siell’ on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Alakulo
Kolea yön jälkeen
kynnöspellolla lumen harsoa.
Peltojen halki
eilistä raskaammin
joki virtaa.
Varikset lentävät
yli tumman joen.
Tämä maisema tänään
on ottanut minun nimeni.
Onpa kullan lysti olla.
Kultakehdoss’ keinahdella,
Kuullella kehrääjälintuu.
Ei edes taskulamppua matkassa
Lämpömittari laskee alle nollan.
Rannalla lepää lumihärmää.
Vesi mustaa mieltään.
Vene puiden alla kyljellään.
Etäällä laivan mastovalot katoavat saaren taakse.
Vuoden pimein aika.
Tungen kohmeiset sormeni taskujen täytteeksi.
Meri luovuttaa näkijälle valoansa.
Nyt kaikki vajoaa yhteen,
hylyt, hukkuneet, pelastusveneet,
talveen kietoutuvat rannat
raskas, tumma meri.
Olen nähnyt jo riittävästi.
Vanhenen merenvanhaksi.
****
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.
Himmeä. Etäällä
Rantaudun saareen
kun järvenselkä jäätyy
ohueen, sitkeään riitteeseen.
Jotain jäi sanomatta.
Ei kannata kutsua takaisin!
Apea maku suussa kiskon veneen rannalle
ja käännän sen yli talven.
Majakka vilkkuu etäällä.
Kölin yllä yksi himmeä tähti.
Ota yhteyttä.
*****
Minä en kaipaa surua, mutta kaipaan surumielisyyttä. Surumielisyys on surun harjoittelemista, jotta voisin kohdata helpommin todellisen surun. Siksipä melankoliset runot ovat yhtä tärkeitä, elleivät tärkeämpiä kuin iloiset! Itse taideteoksen kannalta ei ole merkitystä mitä tunnetiloja ilmaistaan, vaan miten. Yksityisestä kokemuksesta on löydyttävä jos ei kaikille niin isolle osalle taiteen vastaanottajia yhteisiä tuntoja, muuten taideteos jää yksinäiseksi muminaksi, töherrykseksi, hälyksi vaikka tekijä siinä tuntojansa tilittäisikin, tai jonkun toisen tuntoja! On tietenkin hyvälle taideteokselle muitakin kriteereitä, muta yhteisten tunteitten välittäminen on yksi tärkeimmistä!
Minä palan. En halua, että sammutusyksikkö porhaltaa paikalle!
Terveisin: Arto
Selite:
Tällaisen kirjeen löysin tiedostoistani. Jätin pois vastaanottajan nimen. Se on kirjoitettu reilu kuukausi ennen kuin rakkaat, minun vaimoni, tyttäreni ja tyttärentyttäreni kuolivat auto-onnettomuudessa Juvalla 20.11.2002
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut