Ohkaiset hopeiset siistittynä,
suoraselkäisenä
ryhdin ajoittaisesta väsymisestä huolimatta,
ajan armollisesti kuluttamilla kasvoilla
terävässä, luotaavassa katseessa pelon itu.
Kuinka nuo
samaan tahtiin
askeleita ottamaan,
turvaa tarjoavat
lähelle puristamaan,
tottuneet pärjäisivät
uudessa vanhassa
syntyneessä elämässä.
Kuinka tuolla
pelon idun takana pärjää
kevyisiin siipiin tottuneet
vaaleat lautat ja mahtavat linnat,
kesän vihreys kukkineen
ja linnun laulu.
Entä tuon kaiken ylläpitävä
villisti elämään heittäytyvä
lämpöä jakamaan ja saamaan
tottunut sykkivä keskus,
kuinka kummassa se
pärjää tämän uuden kanssa,
joka ei osaa antaa
vain ottaa.
Pimeän peilin edessä
kuva omasta tulevasta
kovin samea
vain tehtävä on selvä.
Halu tappaa se itu,
löytää sama tahti,
puristaa lähelle,
rakentaa linnoja
ja sykkiä, SYKKIÄ.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Upea kunnioittava runo
Kyllä! Löydän yhteyden kertomaasi inspiraationlähteeseen, mutta jotenkin tässä on myös eri sävy. Tätä täytyy pureskella, vahvaa sanomaa.
No huh taasen Sinua!
Kylläpä olet vahvan runon kirjoittanut. Taas.
Ja asiaa!
Kantaa ottaen, sydämellä.
Vahva, hyvä runo
monisäikeinen, tarkkanäköinen, elämää kunnioittava, ihmisyyttä arvostava, ihana on runosi.
Taitavaa sanailua, taas. Jättää vapauden tulkinnalle... olisipa kiva tietää, mikä inspiroi kirjoittamaan tämän.
Tekisi mieleni kiroilla, mutta sanonkin vain että pahuksen hyvää tekstiä.
Monista asioista on iäkkäänä luovuttava ja innolla tartuttava uusiin haasteisiin.
Sivut