![Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> epeli kuva](https://cdn.vaiste.com/sites/rakkausrunot.fi/files/styles/medium/public/profiilikuvat/picture-844-1440906269.jpg?itok=Bz9ym26q "Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> epeli kuva")
Huippuvuorilla havisi keväinen tuuli, kun Kulta Apollo lekutteli punikkikelloon. Aapo jättiläinen viritteli säveltä selloon ja katsahti välillä aurinkokelloon mietiskellen, että joko olisi aika alkaa nakella tuntureita Norjaan, jos vaikka tuosta myös tuon Huruvaaran sinne Tornioon hivauttaisin. Joutaa sekin siellä olla, kun ampiaiset kyselivät pesäpuuta. Siinä se, kuusen oksassa valkoinen pallo, jahka aurinko kiertää ja Telluksen napoja vaihdetaan.
Aapo vetäisi kulahtaneet jättironttoset jalkaansa, jotka olivat aitoa Ronttosauruksen nahkaa. Aapo nääs oli teurastanut sauruksen mitä lie, noin seitsemäntuhatta ajastaikaa aiemmin. Kuusitoistatuhatta ajastaikaa myöhemmin hän nakkasi käyttökelvottomat ronttoset Hirmu-Hiiden voikoneeseen, eli kirnuun.
Jätti Aapolla tunnetusti ylipitkällä miehellä oli työn puute. Muutoin hänellä ei ollut ongelmia, ainakaan kaikissa asioissa ja kaikkein vähiten pituuden suhteen. Pätkämieheltä ei olisi onnistunut homma, jonka jätti juntti aikoi tehdä ja jonka hän myös teki. Jätti Aapo oli seppä. Senaikaisen sepän kouralla oli lasten leikkiä pidellä käsissään aurinkoja, tähtiä ja kuita. Kenties myös sellaisia kappaleita, mitä ei kenkään, koskaan, milloinkaan ollut voinut uneksiakaan olemassa olevan. Näin ollen Aapo-Jätti piti tähteä kädessään ja nuolaisi sen säkenöivää pintaa. Nuolaistuaan hän nakkasi tähden alkumereen. Ja voi sitä kihinää, kuhinaa ja mahtavaa höyrypatsasta. Koko helahoito oli höyryä täynnä, kenties Aapon päässäkin oli höyryä hieman. Höyrystynyt meri siitti siivenläiskettä, sotkaa, kotkaa ja sinisorsaa. Aapo katseli mielissään järvisilmillään alkusotkaa, nuoleskeli huuliaan ja maiskutteli villikarjun potkaa. Juomana ei vielä tuolloin ollut kuuluisaa kuperkeikkavettä kuten nykyisin, eli Aapon oli turvauduttava suolaiseen meriveteen. Alkumeri muhi, ja merenelävät alkoivat nousta maalle, muhinoida, ja soitimillaan soida. Ei toki mikään tänäkään aikana soitimia voita. Ilman soitimia tuskin olisi leipää, voita ja suolakalaa.
Maansydämessä, tulenhaltija Tuomas kääriskeli hihojaan ja tuumaili: – Jos tässä vaikka minäkin töihin rupeaisin. Niinpä Tuomas tunnetusti ahkera mies, haki pinostaan sylin täyden tuhdista mammuttipetäjästä sahattuja pyöreitä pökäleitä, halkoi ne ja työnteli kellekset tulipesään. Ukon poika Salama iski kipinää tulivuorenpiippuun ja sytytti seitsensyliset aarnipuun halot.
Kun liekki leiskahti, niin telluksen mahassa kurahti, Tellus ukkeli murahti äkeissään ja sylkäisi nielustaan taivaalle seitsenkilometriset lieskat. Eikös vain Pohjan-akka ollutkin leipomapuuhissa. Hän yritti manaillen ja tuohtuneena auringon lämmössä rieskojaan kypsentää. Kun homma ei oikein hoitunut, niin akka keksaisi. Paistanpahan loisteella rieskat, kun on tulta ja pilviä hipovat lieskat.
Myös vedenhaltija Ahti heräili aaltojen loiskeeseen, meri kun velloi ja kuohahteli. Mies miettii lasilinnassaan: – Mitä mokomaa, mitä mokomaa, kun koko maa vavahtaa, liitoksistaan ratkeaa. Taidanpa myös minä korteni kekoon kantaa ja vauhtia Tellukselle antaa. Niiltä sanomin Ahti sieppasi korren vinkuvan porsaan suusta. Korsi oli mitätön havunneula, joka oli irronnut honkapuusta, silloin, kun Tapio, Mielikin mies oli riihtään puida paukutellut. Veden haltija Ahti sylkäisi kämmeniin ja alkoi työnnellä havunneulakankea Telluksen kurnivaan mahaan. Siinä työnnellessään Ahti jahkaili, että onpas, onpas kiviä vaarin mahassa. Eivätkä aivan pieniä olleetkaan, sillä ne olivat peräti jykevähkön oloisia mannerlaattoja. Joten kesti niitä havunneulalla kangeta. Vaan eipä syytä huoleen, jopas liikahti laatta ja järähti maa. Järähdys säikäytti pientä oravaa, joka käpyään kuusenkerkällä käänteli. Mutta Ahti ukko väänteli, pyyhkeli hikeä ja väänteli taas. Viimein alkoivat irtoilla palat, suuret ajattomat mötkäleet. Hetken aikaa mötkäleet äimistelivät, ihmettelivät ja paikallaan olivat. Huomenissa ne sitten matkalle lähtivät multineen, kultineen, ja jalokivineen. Voi sitä rytinää ja pauketta, kun laatat meressä matelivat, meret kuohuivat ja tulikivet aaltoihin satelivat. Pois alta kalliot savet ja mullat. Laattakone tuli ja puski tieltään kaiken mitä tielle sattui. Viimein laattakoneen voimat alkoivat hiipua. Mutta, oli toki aherrettu ja työtäkin tehty. Ahti katseli hymyillen ja hykerrellen pilviä hipovia teräväkärkisiä tuntureita. Siinä oli niitä, ja tuolla taisi olla peräti noita, ikiaikainen akka. Ahti mietti, että akkaa hän ei millään ystäväkseen huolisi, vaan toivoi, että känkkänä väkäleuka ikävään kuolisi. Toista se, toista totisesti olisi vedenneitojen kanssa kallioilla lekotella ja neitosten pyrstöjä silitellä.
Ammottavia aikoja myöhemmin
Tässä istun ja kuuntelen seinäkellon raksutusta. Hetki sitten katselin urpiaisia, jotka natustelivat lintulaudalta putoilleita auringonkukansiemeniä. 0n sunnuntai, lepopäivä. Aikaa olisi, vaikka myydä. En myy, vaan nautin rajattomuudesta, sillä ulottuvuuden rajaa ei ole. Tällä hetkellä kone suoltaa ajatonta ajatusta. Ajatus lienee ollut jo silloin, kun Tornionväylää suunniteltiin. Kenties minäkin tuolloin olin suunnitteluporukassa, ehkäpä.
Nyt suunnittelen luontoretkeä. Näen itseni istumassa sammalmättäällä Huruvaaran kuusikossa. Vieressäni samojen ampiaisten kuhinaa, joista Aapo jätti ammoin haasteli. Siinä ne pörriäiset lentelevät. Tietäjä, tietäjä oli jätti-ukko, kun siivelliset jo tuolloin taikoa aikoi.
Ampiaiset pörisevät, ne lentelevät oviaukostaan paperinohueen pesäänsä, rastas lurittelee ja taivaan rannalla hohtaa kalpea keväinen kuu.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut