Ellinoora

Suru palaa laulun sanoissa.
Tulee aivan lähelle, vierelle, 
kuin vanha ystävä.

Ei, en minä kaivannut.
Minä sen hyvästelin,
jätin taakseni ja tänään löydän edestäni.

Siinä se seisoo paikoillaan,
tuijottaa.

Ja minä palaan aikaan menneeseen.
Kosketuksiin, sanoihin, hetkiin.
Ikävään.

Siihen helvetin ikävään,
joka raastaa niin syvältä.
Tekee kipeää.

Luulin sieluni muovautuneen kaiken kestäväksi,
mieleni eheytyneen ikuiseksi tyyneydeksi.

Mutta mitä vielä,
tässä minä itken.
Itken mennyttä, eilistä, joka ei palaa.

Itken itseäni,
haavojani.

Itken, koska tänään minä osaan itkeä.