Avioero

Kitara soi sylissäsi melankolisena,

aivan kuin nuo teräksiset kieletkin itkisivät häntä.

Iho on vailla ihoa,

koti vailla tarkoitusta.

Hän on jättänyt jälkeensä merkkejä itsestään.

Kaapissa kengät, kylpyhuoneessa huulipunaa,

eteisen peiliin pinttynyt peilikuvansa.

Vei mukanaan lasten naurun,

aamun pehmeät kosketukset,

illan varovaiset käden puristukset.

Jätti pöydälle valkoisen paperin,

jossa jäljellä vain nimet teistä.

Ei enää sydäntä keskellä,

ei enää rakkautta rivien välissä.

Keittiön pöydällä kasa sanomalehtiä,

vanhaksi menneet päivämäärät

muistuttavat hetkistä, joissa vielä ripaus onnea.

Nyt enää kylmäkiskosia puhelinsoittoja,

kirosanoja, väärinymmärryksiä ja rumia tekoja.

Kipu, jota kannat on suurempi kuin aiemmat.

Ikävä on kuin terä, joka raastaa sydänlihasta.

Tuska, jonka hän antoi on kuin uhrilahja, jota et halaja.

Mutta et tahdo päästää irti, et vielä.

Tahdot pitää hänestä edes osan, olkoon se sitten se kipeä.

Vain silloin voit uskoa, että hän oli kerran olemassa vain sinulle.

Yksinoikeudella.

Kitara itkee sylissä ja sinä odotat.

Haluat antaa anteeksi, pestä virheet puhtaiksi valkopyykin seassa.

Tahdot olla kuin eilenkin.

Mutta hän ei tule.

Tulee vain tuomio, joka teidät erottaa.

Repii kahtia, muuttaa yhden kahdeksi.

Tekee yksinäiseksi.

Mutta minä sanon, vaikket uskot.

Yhtenä aamuna suru on haalistuneempi.

Yhtenä aamuna kipu on lievempi.

Et koskaan unohda, et voi pyyhkiä pois.

Voit vain kirjoittaa uuden tarinan,

alkaa alusta, jonkun toisen kanssa, jossain muualla.

Tulla onnelliseksi.

Vielä kerran.