Paju

Istun penkillä ja katselen elämän taimia leikkimässä,
odotan omaa taintani, jonka maailmaan istutin kasvamaan.
Muistelen omaa aikaani koulun pihalla, siellä taistelun tantereella.

Se tunteiden tilkkutäkki, koko elämän kirjo vasta aluillaan.
Into ja kauhu, pelottomuus ja pelko, rohkeus ja epävarmuus,
kaikki samassa taimessa valloillaan koulun pihalla muiden samanlaisten joukossa.

Mitä heistä tulee?

Tuosta tytöstä, joka ottaa pyöränsä telineestä,
jonka liikkeissä on varmuutta?

Tuosta pojasta, joka temppujaan esittää toisille,
joka äänekkäästi elää ja tietää, että muut häntä kumartaa.

Entä tuo, joka yksin seisoo ja epävarmoin silmin tuijottaa.
Äitiä tai isää odottaa, ehkä ikävää kantaa?

Oma taimeni nurkalta kaartaa, ajatuksissaan ilmeettömänä taapertaa.
Nostaa katseensa minuun, tuijottaa, tunnistaa.
Hymy syttyy, jalat kiihtyy, ääni tekee tuloaan.

Nousen ylös, valmis vastaanottamaan.
Minä, turva ja syli.

Mitä omasta taimestani tulee?
Tuosta itsekseen puhuvasta, ääneen ajattelevasta, iloisesta rikkaruohosta?

En tiedä, mutta sen tiedän, että se pärjää.
Sillä se on minuun tullut ja minä olen paju.