Auringon laskussa
vaaleanpunaiset
pilvet lipuivat
penikulmaisine
askeleineen
miten olinkaan jo
lapsesta
rakastanut
sitä
hyvyyttä,
jonka itsekäs
sieluni
oli liponut
esiin kielellään
ja huuhtonut
alas
nostanut kätensä kohti
taivaan tulevaa
eliksiiriä
aivan kuin olisin
nähnyt rakkauden
jotenkin valloituksena
aaltojen jatkuvana
liplatuksena,
sietämättömänä pilkantekona,
joka halusi
tahtonsa
hajottamalla
ajan ikuisuuden
hiukkasiin
etten saisi
ajasta kiinni
etten osaisi
tarttua elämääni
ettei valo saisi
nähdä kahden
vieraan syntymistä
yhtymistä kirkkaudeksi
miksi elämäni
rumuus on
kauneus
miksi kaksimielisyyden
eleet
säestävät
kiihottumisen aistillisuutta
kullankeltainen
kuu ei ole
tasaveroinen
aurinkoni kanssa
vain pelko
häikäisee,
jättää varjon
jotten näkisi
uskaltaisi
koskea ja
tuntea sitä
siimeksen syvyydessä
lepäävää
kauneutta
jäisit luokseni,
suudelmat huulillani
kuten olen purrut
tuoksuasi,
jotta kietoutuisit
ympärilleni
olisit kaukainen
kukka
jota syleillä
jotten tuhlaisi aikaa
turhuuteen
olemalla sisar
päättämättömyydelle
tahtoen vain haaveilla
ja piileksiä
surussaan
jumaluudessa
olkoon muotosi
lähteissä,
joista ehtymättömyys on
rakentanut majansa
hieronut kätensä
onneen
tuoksuta sitä
tuoksuta ja
haista mitä
elämä
osaa tehdä,
kun sitä
ravistetaan
niissä riimeissä
asuu täydellisyys,
mutta niissä
myös tuntee
kuinka kipu
pahenee
tekisi mieli
pysäyttää maailma
lopettaa koko
seinänraoista valuva
maallisuus
kaikki periytyvät
unet,
joissa maailma
antaa periksi
hajottaa suunnan
tarinan alkaa,
jotta aineettomuudesta
jäisi jotain jälkeensä
maailma kääntyisi ja
yöt olisivat
päivien välissä
eikä päinvastoin
voiko elämää
katsoa sormiensa
läpi näkemättä
olen lukenut
yhtälöitä
ja nyt vasta
huomaan
olevani murtoluku,
joka
on murrettu
kulkenut auringon
ulointa reunaa,
huimausta, joka
on syönyt oman
pelkonsa
ja ei vaan osaamattomuuttaan
saa ulostettua sitä
koska ei silmättömänä
näen elämäänsä,
ruusun loputonta kasvua
kaikki vaan jatkuu ja jatkuu
toiset polttavat kynttilää
toiset toista päätä,
toiset molempia
minulta on ydin palanut,
sulanut päivien kohinaan
tuntuu kuin
putoaisin kohtauksiin,
aikaan,
joka ei kohtaa
se vaan putoaa ja
putoaa
on läpinäkyvä
etsien vuorosanoja,
joista yö kutoisi
päivänsä
tekisi voittajan, joka
syyllistäisi toisen
ollakseen jotain muuta
jotain
mutta ei häviäjä
eikä
unelmien loppukohtaus
elämä on
täynnä esityksiä,
merkillisyyttä
ajattomuus ajaa
meitä, jotta pelastuisin
kaikki kirjallisuus on
vain hetkeen
varissut siiviltäni
sen palavan sydämen
olen hukannut hetkeen,
laulanut nuottini vierestä
koska halua ja tahtoa
ei ole
on vaan pelko
joka potkii jo
kohdussa ja
haluaa syntyä
haluaa olla
todellisuus
johon voi kirjoittaa
valkoinen tuli,
joka polttaa ja
jättää jälkensä
minä tiedän, että
elämä synnyttää jälleen
rakkautta
vaikka
juuri nyt
en pysty ajattelemaan mitään
mutta uskon, että
tulevaisuus on meidän
ajan olla
lasinen
lapsi, joka
kannetaan mullistusten läpi
jottei tarvitsisi katsoa
enää itseään rikkinäisestä
peilistä
vaan pelko tekisi
pelottomia
ahmia minuuteista vuosisatoja
jotta taide voittaisi
jälleen yksilön ja
uusi elämä osaisi
kirjoittaa
asetelmia,
mehuisuutta
maailman
painoa vastaan
suurella rakkaudella
kuten salama,
joka
saa aiheensa ja
ruokkii itsensä
suorastaan murskaa
voimallisuudessaan
jotta henkemme pukeutuisi
taas lihaksi ja
jättäisi tyhjyyden
väliin
loistavia otsikoita
virtojen kohista
lävitsemme
ja kun se
hetki vielä
koittaa
haluan nähdä kaiken
ja vielä pikkuisen enemmänkin
Selite:
Laitetaan nyt vielä yksi, kun se kerran ehti syntyä ennen sitä mullistusten läpi kannettua lasista lasta.
https://www.youtube.com/watch?v=FGjXlrs4BxE
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Surullista, kipuilevaa ja kaipaavaakin... hyvä runo.
Kun sitä jättää pelon taakseen,on jo nurkan takana kenties odottamassa uusi pelko,hienoa tulkintaa,pidän.
Sivut