Ever Dream (End of an Era)

Aamu herää
niin kauniina
 
annan kuulaan
hetken
ruokkia aistejani
 
syödä sieluni silmin
 
tunnetko miten
silloin joskus
nousimme merestä
 
juoksimme kohti
aikaa
 
annoimme kukkivan
sielumme
odottaa puhkeamistaan
 
annoimme rakkauden
väristä välillämme
aivan kuin olisimme
tienneet
 
ettemme koskaan
saa tietää sen
kaikkia salaisuuksia
ymmärrykseltä
kätkettyjä vivahduksia
 
tai miten sielumme
hedelmöittyi kestämään
tätä aikaa
 
rakentamaan kerroksia
jokaiseen päivään
jokaiseen maisemaan,
jonka tämäkin
kaunis auringon nousu
vie iltaan
 
tunteaksemme
väsyneen
mitättömyytemme
 
tunteaksemme olevamme
vielä kovin
kaukana kaiken
merkityksellisyydestä
 
-
 
olen kietonut
elämäni moneen
elämään
 
tunnistanut toteni
jokaiseen uuteen
päivään
 
jokaiseen
vastaantulevaan
ihmeeseen
 
joka toistuneena
muuttui
välinpitämättömyyteen
 
unohduksen hakea
paikkansa
ja kohta
me menetämme sen
tunteen
 
sillä muistini
ei ole loputon
 
siihen ei
voi kytkeä
ihmistä
enempää
 
tai miten
jokainen unohdus
ja menetys
synnyttää
vaikenemisen taidon
sisimpääni
 
silmäni olivat
aina auki
ja vangitsivat
vapauden,
mutta
kaunista elämää
siitä syntyi
kovin harvoin
 
onneksi
jokaisella
on kuitenkin vapaus
 
muuttaa aistimuksensa
kuviksi
 
maailmaan muutakin
kuin rakkautta
 
-
 
vasta nyt
jälkikäteen
tajuan kuinka
paljon mahdollisuuksia
aamu tarjoaa
 
mahdollisuuksia
luoda oma maailmansa
 
mahdollisuus ihmisen
välisiin kuviin
ja ajatuksiin
 
miten jokainen ele
ja sana muodostaa
kuvia
 
varjoja valoon
ja tekee meihin
koneista erottuvan
inhimillisyyden
 
riittää,
että pysähtyy
ja huomaa miten se
tuntemattomuus
paljastaa itsensä
vain kun
osaa avata omat
silmänsä
 
koskettaa tuota
pienuutta ja
huomaakin olevansa
suuremman asian
sielussa
 
miten kaikki taittuu
jotenkin paikalleen ja
loksauttaa ajatukseni
oikeaan atmosfääriin
 
eikä siihen tarvita
mitään muuta kuin
tapa osata
olla osa luontoa
 
vanheta ja
kulua sen mukana
ja silti ymmärtää
tekemällä sen tahto
 
huuto huutojen joukossa,
täynnä tunteita,
kiihkeää halua,
kiitollisuutta
ja sen kaiken
katoava hiljaisuus
 
kuten jokainen haluaa
säilyttää nuoruutensa ja
nuorekkuutensa
hautaansa asti
riippuvana siteenä itsestään
 
-
 
suuntavaistoni katoaa
yöhön
 
jokainen yksityiskohta
ottaa levon
sielultani
 
ja hetken päästä
sen pulssi taas
tuntuu
 
mikään ajassa
ei ole
kauniimpaa
kuin läheisyys
 
sydämen sykkeet
vastakkain
liikuttavat maailmojamme
 
miten tunsin
onnellisuutta voidessani
jakaa sen saman
maiseman
 
saman vapauden
ja tuntea kuuluvani
johonkin
 
olevani osa
tätä suurta
pienoisnäytelmää
 
omasta tahdostani
aivan kuin
rakkaus tekee
ja sitoo asioita yhteen
 
-
 
katsoessani kuoriutuneita
elämiä
 
näitä kaikkia ihmeitä
edessäni
 
miten kättemme
ja sielujemme
jälki on rakentanut
 
uusia sukupolvia
 
miten sanat ovat
syntyneet ja
kuinka puheet ovat
muuttaneet muotonsa
 
ottaneet teoillaan
vallan ajassaan
 
katseet,
niitä seuraavat lauseet
ja niin se
juuristo lehtineen
lähtee vääjäämättömään
kasvuun
 
eikä sitä enää voi
mikään pysäyttää
 
-
 
olet nuori ja
katsot ylöspäin sitä
elämän ihmettä
 
kiität ja kiroat
sitä lahjaa
koko elämäsi
 
avaat ruumiisi
imet ja imetät
 
etsit sitä nisää,
halusi hajuaistin
tahtoa,
jonka vaistoilla
 
hallitsemme nyt
maailmaa
 
esitämme vaatimuksemme
 
montako elämää meidän
on kestettävä,
montako viisautta
ymmärrettävä
selviytyäksemme voittajina
ja jaksaako kukaan
enää voittaa
 
jaksaako kukaan
luoda nahkaansa
elääkseen tämän
jumalan luoman yhteyden
 
totuuden itsestämme
 
-
 
minä olen se aikani
kasvattama runko
 
juuret,
jotka ovat kiertyneet
elämään
kasvattamalla
vuosirenkaitaan
 
kasvaako siihen
syyhyn viisaus
vai nuoleeko jokainen
vastoinkäyminen
sen pintaa liikaa
 
vapaa ja silti
vanki oman mieleni
kasvualustassa
 
jotenkin se vapaus
antaa likaa painetta,
lukiessaan
 
oppiessaan kirjoittamaan
se vapaus antaa
myös vastuun
 
muuttaa jumalan
äänen minun
äänekseni
 
-
 
riittämättömyys saa
liian usein vallan
 
ja saa sieluni
pakenemaan
luonnon raikkauteen
 
rakastan vettä,
meren hengessä
on jotain samaa
kuin kauniit perhoset
kukkamerellisen
niityn yllä
 
niiden siivistä
lähtee enemmän
kaunista ääntä
kuin sormeni saavat
koskaan loihdittua
 
soittimensa alkulähteeseen
 
niinkin pienen ja
hiljaisen ajatuksen
löytää yhteys
 
miten se koskettaa
sisintäni,
jotenkin se avaa
esiin syvyydet
 
aihion, jossa
olemme ja
samalla
pienen pilkahduksen tulevaa
 
eikä kyse ole
pelkästään omista
toiveistani
 
vaan ehkä siinä
hetkessä kokee
muotonsa
 
millaisena haluaisi
liitää niittynsä
poikki
kohti merensä
houkuttelevaa sineä
 
-
 
olen aina tehnyt
työtä,
voidakseni täyttää
sieluni jollain
joka antaa merkitystä
hiljaisuudelleni
 
kaipaus sen ääreen
on valtava,
loputon halu
löytää jotain uutta
 
jossa on jotain
samaa
kuin ihmisen läheisyydessä
 
sanattomuuden
antamassa lämmössä
kypsynyt nuotisto
 
se hedelmöittyy ja
sikiää puhtaan
äänen ollakseen
hetki hetkessä ja
kohta vain enää muisto
 
muovatakseen
arkkinsa kestämään
jokaisen laineen
ja päähänpiston
 
olla se mikä tapahtuu
ja on
luomisen yhteyteen tarkoitettu
 
-
 
kaipasin ennen
niin paljon reunoja
 
ja nyt niistä
kumpuaa mieleen vain
tyhjyys ja poissaolo
 
katsoessani horisonttiin,
kaikkeen mahdolliseen
ja mahdottomaan
 
rajattomuuteen
 
kaikista mahdollisuuksista,
kaikista maailman nähtävyyksistä
 
aina ihmiseen ja sen
moninaisuuteen
 
ääniin, joita
kohti olen kulkenut
olen hullaantunut
hiljaisuuteen
(joka ei tarkoita
oikeaa hiljaisuutta)
 
-
 
minulla on ollut
aina hyvä
suhde jumalaan
(subjektiivinen näkemys)
 
siksi jokin
vetoaa ja
haluaa hukuttautua
sanoihin,
jotka rukoiltuaan
nousevat
korkeuksiin
 
mutta en voi
olla ajattelematta
tässä muutoksessa,
että jokin on mennyt
pieleen
 
-
 
elämä muuttuu ja
kuka on sen luovuuden
juurella syypää
 
olen onnellisuudessani
unohtanut kokonaisen
merkityksen
 
unohtanut jokaisen
ennen olleen muuttaneen
minua ja ajatuksiani
 
olemalla jo kovin
kaukana siitä mitä
merestä ja taivaasta
voi sanoa
kaiken alkaessa
 
maan täristessä,
kaiken liikkuessa
kaikella täytyy olla
merkityksensä
 
jota kohti jokainen meistä
kulkee omalla painollaan
ja teoillaan
 
jokainen voi sitoutua
tai etääntyä
valtansa ja vastuunsa
kokoisena ihmisenä
 
-
 
sanat ja teot
alkavat menettää
merkitystään
 
kuvitteelliset yhteytemme
katkeavat tai ehkä
niitä ei ole koskaan ollutkaan
 
ilmeettömyys paistaa
elämän kasvoilta
 
olin jotenkin
taas kovin kaukana
omimmistani
 
raihnaisena ja
kivuliaana tuntuu,
että kuolemakin
laskeutuu aika ajoin
ihmiseen
 
valmistelee sijaansa
ja muuttaa
painottomuuden tilaansa
painollaan
 
vain muistuttaakseen
kaiken rajallisuudesta
 
-
 
en voi käsittää
tuota katsoessani
rajattomuuden antamin
valtuuksin,
mutta ehkä se
vaan johtuu siitä
 
että olen ihminen
 
lentäessäni yli
niittyjen meren
kohti sitä
kauneinta sineäni
 
kohti sitä
pehmeää sormen
silittämää ihoa
 
sitä aallon silittämää
osaa kehostasi,
joka huutaa
koskettamaan
 
hengittämään kanssasi
tätä hetkeä aivan
kuin millään muulla
ei olisi mitään merkitystä
 
ja silti ajattelin
ehkä suurin osa
tavoittelemistani asioista
epäonnistuu
 
mutta olen
kiitollinen voidessani
ymmärtää ja
tuntea rakkautta kanssasi
 
sitä samaa
 
joka
on kautta aikojen
kehitelty ja
muutettu lausein,
kuvin
 
ja nyt minä
voin tuntea sen kaikkeuden
 
miten se istuu
ihmiseen ja
 
olen saanut mahdollisuuden
 
-
 
jotenkin
olen sisäistänyt ja
hyväksynyt sen
osana kiitollisuutta
 
 
 
en tarvitse enempää
 
siinä on
kaikki mitä tarvitsen
 
-
 
aikojen alussa
jumala loi
meidät omaksi kuvakseen
 
kaikkialle ja kaikkeen
 
nyt se kuva on muuttunut
 
hioutunut
säröille rohkaisun
sanojen puutteeseen
tai
rakkaudettomuuteensa
 
ja silti elämäni
hakee jatkuvaa totuutta,
oikeudenmukaisuutta
 
ja ennen kaikkea
juuri sitä rakkautta
 
kauneinta maisemaa sielulleni
 
-
 
äänettömyydessä on kaikki
 
jokin antaa meissä tilaa
pienuudellemme
 
tekee sovinnon
ympäristömme kanssa
voidakseen lopettaa
asioita
ja
samalla tarjoaa
tilalle
 
niin
en edelleenkään
osaa tavoittaa
 
sitä sineni syvyyttä,
joka olisi
enemmän kuin uneni
 
elämäni toiveet ja
niistä syntyvät tarpeet
 
jälkipolville säilytettäväksi