Aamu herää
niin kauniina
annan kuulaan
hetken
ruokkia aistejani
syödä sieluni silmin
tunnetko miten
silloin joskus
nousimme merestä
juoksimme kohti
aikaa
annoimme kukkivan
sielumme
odottaa puhkeamistaan
annoimme rakkauden
väristä välillämme
aivan kuin olisimme
tienneet
ettemme koskaan
saa tietää sen
kaikkia salaisuuksia
ymmärrykseltä
kätkettyjä vivahduksia
tai miten sielumme
hedelmöittyi kestämään
tätä aikaa
rakentamaan kerroksia
jokaiseen päivään
jokaiseen maisemaan,
jonka tämäkin
kaunis auringon nousu
vie iltaan
tunteaksemme
väsyneen
mitättömyytemme
tunteaksemme olevamme
vielä kovin
kaukana kaiken
merkityksellisyydestä
-
olen kietonut
elämäni moneen
elämään
tunnistanut toteni
jokaiseen uuteen
päivään
jokaiseen
vastaantulevaan
ihmeeseen
joka toistuneena
muuttui
välinpitämättömyyteen
unohduksen hakea
paikkansa
ja kohta
me menetämme sen
tunteen
sillä muistini
ei ole loputon
siihen ei
voi kytkeä
ihmistä
enempää
tai miten
jokainen unohdus
ja menetys
synnyttää
vaikenemisen taidon
sisimpääni
silmäni olivat
aina auki
ja vangitsivat
vapauden,
mutta
kaunista elämää
siitä syntyi
kovin harvoin
onneksi
jokaisella
on kuitenkin vapaus
muuttaa aistimuksensa
kuviksi
maailmaan muutakin
kuin rakkautta
-
vasta nyt
jälkikäteen
tajuan kuinka
paljon mahdollisuuksia
aamu tarjoaa
mahdollisuuksia
luoda oma maailmansa
mahdollisuus ihmisen
välisiin kuviin
ja ajatuksiin
miten jokainen ele
ja sana muodostaa
kuvia
varjoja valoon
ja tekee meihin
koneista erottuvan
inhimillisyyden
riittää,
että pysähtyy
ja huomaa miten se
tuntemattomuus
paljastaa itsensä
vain kun
osaa avata omat
silmänsä
koskettaa tuota
pienuutta ja
huomaakin olevansa
suuremman asian
sielussa
miten kaikki taittuu
jotenkin paikalleen ja
loksauttaa ajatukseni
oikeaan atmosfääriin
eikä siihen tarvita
mitään muuta kuin
tapa osata
olla osa luontoa
vanheta ja
kulua sen mukana
ja silti ymmärtää
tekemällä sen tahto
huuto huutojen joukossa,
täynnä tunteita,
kiihkeää halua,
kiitollisuutta
ja sen kaiken
katoava hiljaisuus
kuten jokainen haluaa
säilyttää nuoruutensa ja
nuorekkuutensa
hautaansa asti
riippuvana siteenä itsestään
-
suuntavaistoni katoaa
yöhön
jokainen yksityiskohta
ottaa levon
sielultani
ja hetken päästä
sen pulssi taas
tuntuu
mikään ajassa
ei ole
kauniimpaa
kuin läheisyys
sydämen sykkeet
vastakkain
liikuttavat maailmojamme
miten tunsin
onnellisuutta voidessani
jakaa sen saman
maiseman
saman vapauden
ja tuntea kuuluvani
johonkin
olevani osa
tätä suurta
pienoisnäytelmää
omasta tahdostani
aivan kuin
rakkaus tekee
ja sitoo asioita yhteen
-
katsoessani kuoriutuneita
elämiä
näitä kaikkia ihmeitä
edessäni
miten kättemme
ja sielujemme
jälki on rakentanut
uusia sukupolvia
miten sanat ovat
syntyneet ja
kuinka puheet ovat
muuttaneet muotonsa
ottaneet teoillaan
vallan ajassaan
katseet,
niitä seuraavat lauseet
ja niin se
juuristo lehtineen
lähtee vääjäämättömään
kasvuun
eikä sitä enää voi
mikään pysäyttää
-
olet nuori ja
katsot ylöspäin sitä
elämän ihmettä
kiität ja kiroat
sitä lahjaa
koko elämäsi
avaat ruumiisi
imet ja imetät
etsit sitä nisää,
halusi hajuaistin
tahtoa,
jonka vaistoilla
hallitsemme nyt
maailmaa
esitämme vaatimuksemme
montako elämää meidän
on kestettävä,
montako viisautta
ymmärrettävä
selviytyäksemme voittajina
ja jaksaako kukaan
enää voittaa
jaksaako kukaan
luoda nahkaansa
elääkseen tämän
jumalan luoman yhteyden
totuuden itsestämme
-
minä olen se aikani
kasvattama runko
juuret,
jotka ovat kiertyneet
elämään
kasvattamalla
vuosirenkaitaan
kasvaako siihen
syyhyn viisaus
vai nuoleeko jokainen
vastoinkäyminen
sen pintaa liikaa
vapaa ja silti
vanki oman mieleni
kasvualustassa
jotenkin se vapaus
antaa likaa painetta,
lukiessaan
oppiessaan kirjoittamaan
se vapaus antaa
myös vastuun
muuttaa jumalan
äänen minun
äänekseni
-
riittämättömyys saa
liian usein vallan
ja saa sieluni
pakenemaan
luonnon raikkauteen
rakastan vettä,
meren hengessä
on jotain samaa
kuin kauniit perhoset
kukkamerellisen
niityn yllä
niiden siivistä
lähtee enemmän
kaunista ääntä
kuin sormeni saavat
koskaan loihdittua
soittimensa alkulähteeseen
niinkin pienen ja
hiljaisen ajatuksen
löytää yhteys
miten se koskettaa
sisintäni,
jotenkin se avaa
esiin syvyydet
aihion, jossa
olemme ja
samalla
pienen pilkahduksen tulevaa
eikä kyse ole
pelkästään omista
toiveistani
vaan ehkä siinä
hetkessä kokee
muotonsa
millaisena haluaisi
liitää niittynsä
poikki
kohti merensä
houkuttelevaa sineä
-
olen aina tehnyt
työtä,
voidakseni täyttää
sieluni jollain
joka antaa merkitystä
hiljaisuudelleni
kaipaus sen ääreen
on valtava,
loputon halu
löytää jotain uutta
jossa on jotain
samaa
kuin ihmisen läheisyydessä
sanattomuuden
antamassa lämmössä
kypsynyt nuotisto
se hedelmöittyy ja
sikiää puhtaan
äänen ollakseen
hetki hetkessä ja
kohta vain enää muisto
muovatakseen
arkkinsa kestämään
jokaisen laineen
ja päähänpiston
olla se mikä tapahtuu
ja on
luomisen yhteyteen tarkoitettu
-
kaipasin ennen
niin paljon reunoja
ja nyt niistä
kumpuaa mieleen vain
tyhjyys ja poissaolo
katsoessani horisonttiin,
kaikkeen mahdolliseen
ja mahdottomaan
rajattomuuteen
kaikista mahdollisuuksista,
kaikista maailman nähtävyyksistä
aina ihmiseen ja sen
moninaisuuteen
ääniin, joita
kohti olen kulkenut
olen hullaantunut
hiljaisuuteen
(joka ei tarkoita
oikeaa hiljaisuutta)
-
minulla on ollut
aina hyvä
suhde jumalaan
(subjektiivinen näkemys)
siksi jokin
vetoaa ja
haluaa hukuttautua
sanoihin,
jotka rukoiltuaan
nousevat
korkeuksiin
mutta en voi
olla ajattelematta
tässä muutoksessa,
että jokin on mennyt
pieleen
-
elämä muuttuu ja
kuka on sen luovuuden
juurella syypää
olen onnellisuudessani
unohtanut kokonaisen
merkityksen
unohtanut jokaisen
ennen olleen muuttaneen
minua ja ajatuksiani
olemalla jo kovin
kaukana siitä mitä
merestä ja taivaasta
voi sanoa
kaiken alkaessa
maan täristessä,
kaiken liikkuessa
kaikella täytyy olla
merkityksensä
jota kohti jokainen meistä
kulkee omalla painollaan
ja teoillaan
jokainen voi sitoutua
tai etääntyä
valtansa ja vastuunsa
kokoisena ihmisenä
-
sanat ja teot
alkavat menettää
merkitystään
kuvitteelliset yhteytemme
katkeavat tai ehkä
niitä ei ole koskaan ollutkaan
ilmeettömyys paistaa
elämän kasvoilta
olin jotenkin
taas kovin kaukana
omimmistani
raihnaisena ja
kivuliaana tuntuu,
että kuolemakin
laskeutuu aika ajoin
ihmiseen
valmistelee sijaansa
ja muuttaa
painottomuuden tilaansa
painollaan
vain muistuttaakseen
kaiken rajallisuudesta
-
en voi käsittää
tuota katsoessani
rajattomuuden antamin
valtuuksin,
mutta ehkä se
vaan johtuu siitä
että olen ihminen
lentäessäni yli
niittyjen meren
kohti sitä
kauneinta sineäni
kohti sitä
pehmeää sormen
silittämää ihoa
sitä aallon silittämää
osaa kehostasi,
joka huutaa
koskettamaan
hengittämään kanssasi
tätä hetkeä aivan
kuin millään muulla
ei olisi mitään merkitystä
ja silti ajattelin
ehkä suurin osa
tavoittelemistani asioista
epäonnistuu
mutta olen
kiitollinen voidessani
ymmärtää ja
tuntea rakkautta kanssasi
sitä samaa
joka
on kautta aikojen
kehitelty ja
muutettu lausein,
kuvin
ja nyt minä
voin tuntea sen kaikkeuden
miten se istuu
ihmiseen ja
olen saanut mahdollisuuden
-
jotenkin
olen sisäistänyt ja
hyväksynyt sen
osana kiitollisuutta
en tarvitse enempää
siinä on
kaikki mitä tarvitsen
-
aikojen alussa
jumala loi
meidät omaksi kuvakseen
kaikkialle ja kaikkeen
nyt se kuva on muuttunut
hioutunut
säröille rohkaisun
sanojen puutteeseen
tai
rakkaudettomuuteensa
ja silti elämäni
hakee jatkuvaa totuutta,
oikeudenmukaisuutta
ja ennen kaikkea
juuri sitä rakkautta
kauneinta maisemaa sielulleni
-
äänettömyydessä on kaikki
jokin antaa meissä tilaa
pienuudellemme
tekee sovinnon
ympäristömme kanssa
voidakseen lopettaa
asioita
ja
samalla tarjoaa
tilalle
niin
en edelleenkään
osaa tavoittaa
sitä sineni syvyyttä,
joka olisi
enemmän kuin uneni
elämäni toiveet ja
niistä syntyvät tarpeet
jälkipolville säilytettäväksi
niin kauniina
annan kuulaan
hetken
ruokkia aistejani
syödä sieluni silmin
tunnetko miten
silloin joskus
nousimme merestä
juoksimme kohti
aikaa
annoimme kukkivan
sielumme
odottaa puhkeamistaan
annoimme rakkauden
väristä välillämme
aivan kuin olisimme
tienneet
ettemme koskaan
saa tietää sen
kaikkia salaisuuksia
ymmärrykseltä
kätkettyjä vivahduksia
tai miten sielumme
hedelmöittyi kestämään
tätä aikaa
rakentamaan kerroksia
jokaiseen päivään
jokaiseen maisemaan,
jonka tämäkin
kaunis auringon nousu
vie iltaan
tunteaksemme
väsyneen
mitättömyytemme
tunteaksemme olevamme
vielä kovin
kaukana kaiken
merkityksellisyydestä
-
olen kietonut
elämäni moneen
elämään
tunnistanut toteni
jokaiseen uuteen
päivään
jokaiseen
vastaantulevaan
ihmeeseen
joka toistuneena
muuttui
välinpitämättömyyteen
unohduksen hakea
paikkansa
ja kohta
me menetämme sen
tunteen
sillä muistini
ei ole loputon
siihen ei
voi kytkeä
ihmistä
enempää
tai miten
jokainen unohdus
ja menetys
synnyttää
vaikenemisen taidon
sisimpääni
silmäni olivat
aina auki
ja vangitsivat
vapauden,
mutta
kaunista elämää
siitä syntyi
kovin harvoin
onneksi
jokaisella
on kuitenkin vapaus
muuttaa aistimuksensa
kuviksi
maailmaan muutakin
kuin rakkautta
-
vasta nyt
jälkikäteen
tajuan kuinka
paljon mahdollisuuksia
aamu tarjoaa
mahdollisuuksia
luoda oma maailmansa
mahdollisuus ihmisen
välisiin kuviin
ja ajatuksiin
miten jokainen ele
ja sana muodostaa
kuvia
varjoja valoon
ja tekee meihin
koneista erottuvan
inhimillisyyden
riittää,
että pysähtyy
ja huomaa miten se
tuntemattomuus
paljastaa itsensä
vain kun
osaa avata omat
silmänsä
koskettaa tuota
pienuutta ja
huomaakin olevansa
suuremman asian
sielussa
miten kaikki taittuu
jotenkin paikalleen ja
loksauttaa ajatukseni
oikeaan atmosfääriin
eikä siihen tarvita
mitään muuta kuin
tapa osata
olla osa luontoa
vanheta ja
kulua sen mukana
ja silti ymmärtää
tekemällä sen tahto
huuto huutojen joukossa,
täynnä tunteita,
kiihkeää halua,
kiitollisuutta
ja sen kaiken
katoava hiljaisuus
kuten jokainen haluaa
säilyttää nuoruutensa ja
nuorekkuutensa
hautaansa asti
riippuvana siteenä itsestään
-
suuntavaistoni katoaa
yöhön
jokainen yksityiskohta
ottaa levon
sielultani
ja hetken päästä
sen pulssi taas
tuntuu
mikään ajassa
ei ole
kauniimpaa
kuin läheisyys
sydämen sykkeet
vastakkain
liikuttavat maailmojamme
miten tunsin
onnellisuutta voidessani
jakaa sen saman
maiseman
saman vapauden
ja tuntea kuuluvani
johonkin
olevani osa
tätä suurta
pienoisnäytelmää
omasta tahdostani
aivan kuin
rakkaus tekee
ja sitoo asioita yhteen
-
katsoessani kuoriutuneita
elämiä
näitä kaikkia ihmeitä
edessäni
miten kättemme
ja sielujemme
jälki on rakentanut
uusia sukupolvia
miten sanat ovat
syntyneet ja
kuinka puheet ovat
muuttaneet muotonsa
ottaneet teoillaan
vallan ajassaan
katseet,
niitä seuraavat lauseet
ja niin se
juuristo lehtineen
lähtee vääjäämättömään
kasvuun
eikä sitä enää voi
mikään pysäyttää
-
olet nuori ja
katsot ylöspäin sitä
elämän ihmettä
kiität ja kiroat
sitä lahjaa
koko elämäsi
avaat ruumiisi
imet ja imetät
etsit sitä nisää,
halusi hajuaistin
tahtoa,
jonka vaistoilla
hallitsemme nyt
maailmaa
esitämme vaatimuksemme
montako elämää meidän
on kestettävä,
montako viisautta
ymmärrettävä
selviytyäksemme voittajina
ja jaksaako kukaan
enää voittaa
jaksaako kukaan
luoda nahkaansa
elääkseen tämän
jumalan luoman yhteyden
totuuden itsestämme
-
minä olen se aikani
kasvattama runko
juuret,
jotka ovat kiertyneet
elämään
kasvattamalla
vuosirenkaitaan
kasvaako siihen
syyhyn viisaus
vai nuoleeko jokainen
vastoinkäyminen
sen pintaa liikaa
vapaa ja silti
vanki oman mieleni
kasvualustassa
jotenkin se vapaus
antaa likaa painetta,
lukiessaan
oppiessaan kirjoittamaan
se vapaus antaa
myös vastuun
muuttaa jumalan
äänen minun
äänekseni
-
riittämättömyys saa
liian usein vallan
ja saa sieluni
pakenemaan
luonnon raikkauteen
rakastan vettä,
meren hengessä
on jotain samaa
kuin kauniit perhoset
kukkamerellisen
niityn yllä
niiden siivistä
lähtee enemmän
kaunista ääntä
kuin sormeni saavat
koskaan loihdittua
soittimensa alkulähteeseen
niinkin pienen ja
hiljaisen ajatuksen
löytää yhteys
miten se koskettaa
sisintäni,
jotenkin se avaa
esiin syvyydet
aihion, jossa
olemme ja
samalla
pienen pilkahduksen tulevaa
eikä kyse ole
pelkästään omista
toiveistani
vaan ehkä siinä
hetkessä kokee
muotonsa
millaisena haluaisi
liitää niittynsä
poikki
kohti merensä
houkuttelevaa sineä
-
olen aina tehnyt
työtä,
voidakseni täyttää
sieluni jollain
joka antaa merkitystä
hiljaisuudelleni
kaipaus sen ääreen
on valtava,
loputon halu
löytää jotain uutta
jossa on jotain
samaa
kuin ihmisen läheisyydessä
sanattomuuden
antamassa lämmössä
kypsynyt nuotisto
se hedelmöittyy ja
sikiää puhtaan
äänen ollakseen
hetki hetkessä ja
kohta vain enää muisto
muovatakseen
arkkinsa kestämään
jokaisen laineen
ja päähänpiston
olla se mikä tapahtuu
ja on
luomisen yhteyteen tarkoitettu
-
kaipasin ennen
niin paljon reunoja
ja nyt niistä
kumpuaa mieleen vain
tyhjyys ja poissaolo
katsoessani horisonttiin,
kaikkeen mahdolliseen
ja mahdottomaan
rajattomuuteen
kaikista mahdollisuuksista,
kaikista maailman nähtävyyksistä
aina ihmiseen ja sen
moninaisuuteen
ääniin, joita
kohti olen kulkenut
olen hullaantunut
hiljaisuuteen
(joka ei tarkoita
oikeaa hiljaisuutta)
-
minulla on ollut
aina hyvä
suhde jumalaan
(subjektiivinen näkemys)
siksi jokin
vetoaa ja
haluaa hukuttautua
sanoihin,
jotka rukoiltuaan
nousevat
korkeuksiin
mutta en voi
olla ajattelematta
tässä muutoksessa,
että jokin on mennyt
pieleen
-
elämä muuttuu ja
kuka on sen luovuuden
juurella syypää
olen onnellisuudessani
unohtanut kokonaisen
merkityksen
unohtanut jokaisen
ennen olleen muuttaneen
minua ja ajatuksiani
olemalla jo kovin
kaukana siitä mitä
merestä ja taivaasta
voi sanoa
kaiken alkaessa
maan täristessä,
kaiken liikkuessa
kaikella täytyy olla
merkityksensä
jota kohti jokainen meistä
kulkee omalla painollaan
ja teoillaan
jokainen voi sitoutua
tai etääntyä
valtansa ja vastuunsa
kokoisena ihmisenä
-
sanat ja teot
alkavat menettää
merkitystään
kuvitteelliset yhteytemme
katkeavat tai ehkä
niitä ei ole koskaan ollutkaan
ilmeettömyys paistaa
elämän kasvoilta
olin jotenkin
taas kovin kaukana
omimmistani
raihnaisena ja
kivuliaana tuntuu,
että kuolemakin
laskeutuu aika ajoin
ihmiseen
valmistelee sijaansa
ja muuttaa
painottomuuden tilaansa
painollaan
vain muistuttaakseen
kaiken rajallisuudesta
-
en voi käsittää
tuota katsoessani
rajattomuuden antamin
valtuuksin,
mutta ehkä se
vaan johtuu siitä
että olen ihminen
lentäessäni yli
niittyjen meren
kohti sitä
kauneinta sineäni
kohti sitä
pehmeää sormen
silittämää ihoa
sitä aallon silittämää
osaa kehostasi,
joka huutaa
koskettamaan
hengittämään kanssasi
tätä hetkeä aivan
kuin millään muulla
ei olisi mitään merkitystä
ja silti ajattelin
ehkä suurin osa
tavoittelemistani asioista
epäonnistuu
mutta olen
kiitollinen voidessani
ymmärtää ja
tuntea rakkautta kanssasi
sitä samaa
joka
on kautta aikojen
kehitelty ja
muutettu lausein,
kuvin
ja nyt minä
voin tuntea sen kaikkeuden
miten se istuu
ihmiseen ja
olen saanut mahdollisuuden
-
jotenkin
olen sisäistänyt ja
hyväksynyt sen
osana kiitollisuutta
en tarvitse enempää
siinä on
kaikki mitä tarvitsen
-
aikojen alussa
jumala loi
meidät omaksi kuvakseen
kaikkialle ja kaikkeen
nyt se kuva on muuttunut
hioutunut
säröille rohkaisun
sanojen puutteeseen
tai
rakkaudettomuuteensa
ja silti elämäni
hakee jatkuvaa totuutta,
oikeudenmukaisuutta
ja ennen kaikkea
juuri sitä rakkautta
kauneinta maisemaa sielulleni
-
äänettömyydessä on kaikki
jokin antaa meissä tilaa
pienuudellemme
tekee sovinnon
ympäristömme kanssa
voidakseen lopettaa
asioita
ja
samalla tarjoaa
tilalle
niin
en edelleenkään
osaa tavoittaa
sitä sineni syvyyttä,
joka olisi
enemmän kuin uneni
elämäni toiveet ja
niistä syntyvät tarpeet
jälkipolville säilytettäväksi
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=ThLF_13AtBM
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Niin se on että jokainen aamu on uusi mahdollisuus ja kun sen oivaltaa on helpompi elää tulevaa päivää,hienoa kerrontaa,pidän.
Sivut