Sielu painautui
kuivan pakkasen
panemaan kyyryyn
suojellen itseään
visiolta,
ihmisen jälkeensä
jättämältä tuoksulta
ahnaalta uteliaisuudelta,
joka muuttui
vastenmielisyydeksi
aivan kuten painajainen
hengittää ja huurustaa
kylmää koskettavan
ikkunan
ohi kulkevan
unohdetun
aution aseman
antamatta järjen
kahlita elämää
vain halveksivan
hellä katse
venytteli sanoja
jotka eivät enää
syki tunteesta vaan
tottumuksesta
tavalla, jossa
sielussa tuntui
olevan pelkkää
unelmaa,
huteraa taivasta
halki lumesta
pöllyävän maan
ruumista ja sielua
seuraavat
pimeät voimat
katkonainen ajatus,
joka sytytti
mielen tähtiä
yksi kerrallaan
sisäänpäin kääntyneen
hymyn, josta
hämärä karkaa
uudeksi aamuksi
käytökseksi, jota
moraalin lukot
eivät osanneet
suojata
kuinka voimakas
tuuli tappeli
voittaakseen unen
laaksot
poltteen ja pistoksen,
sydämen punaisen
terälehden
tunkeutuessa kehoon
kukkivan tuomen
peittäessä rakkauden
valkeaan sumuun
kaihoisan ilmeen
sameaan jokeen
tarttuessaan siihen
hengitykseen,
silitettävän kissan
selkään, jonka
nuoruus oli hylännyt
mutta ollen
silti valmis
syöksymään kohti
elämää,
taikaikkunan
villiä kauneutta
naukaistakseen,
pujottautuakseen sisään
kuin tyytyväinen
veturi raiteellaan
kiharaisen pienen
pilven tuomiin
hajanaisiin muistoihin,
hiestä märkään
hajuvesihumalaan
magneettimyrskyyn,
barbaarisen häveliäisyyden
turruttaessa sormia
aistien herätessä ja
nautinnon huutojen
alkaessa purkautua
naisellisena lävistyksenä
rakkaus oli saavuttanut
uuden pisteen,
jäätävän ja sileän
puhtauden, sillä
kaikki on puhdasta
puhtaille
hetken lapsi
ei koskaan korvaa
toista,
vaikka
jokaisella rakkaudella
on aina sijansa
tuoden raikkaan
tuulen tuoksun,
olemalla auki
ja levällään
antautumalla,
antamalla vainoavan
alastomuuden voittaa
makeudellaan
hiljainen pyyntö
oli saanut omansa,
herkän kohtansa
vaipuakseen
rajuilman jälkeiseen
syleilyyn
raaputtaakseen
jäätyneeseen ikkunaan
sydämen,
railon kirkkaan sinisiä
haikeita säveliä
kuivan pakkasen
panemaan kyyryyn
suojellen itseään
visiolta,
ihmisen jälkeensä
jättämältä tuoksulta
ahnaalta uteliaisuudelta,
joka muuttui
vastenmielisyydeksi
aivan kuten painajainen
hengittää ja huurustaa
kylmää koskettavan
ikkunan
ohi kulkevan
unohdetun
aution aseman
antamatta järjen
kahlita elämää
vain halveksivan
hellä katse
venytteli sanoja
jotka eivät enää
syki tunteesta vaan
tottumuksesta
tavalla, jossa
sielussa tuntui
olevan pelkkää
unelmaa,
huteraa taivasta
halki lumesta
pöllyävän maan
ruumista ja sielua
seuraavat
pimeät voimat
katkonainen ajatus,
joka sytytti
mielen tähtiä
yksi kerrallaan
sisäänpäin kääntyneen
hymyn, josta
hämärä karkaa
uudeksi aamuksi
käytökseksi, jota
moraalin lukot
eivät osanneet
suojata
kuinka voimakas
tuuli tappeli
voittaakseen unen
laaksot
poltteen ja pistoksen,
sydämen punaisen
terälehden
tunkeutuessa kehoon
kukkivan tuomen
peittäessä rakkauden
valkeaan sumuun
kaihoisan ilmeen
sameaan jokeen
tarttuessaan siihen
hengitykseen,
silitettävän kissan
selkään, jonka
nuoruus oli hylännyt
mutta ollen
silti valmis
syöksymään kohti
elämää,
taikaikkunan
villiä kauneutta
naukaistakseen,
pujottautuakseen sisään
kuin tyytyväinen
veturi raiteellaan
kiharaisen pienen
pilven tuomiin
hajanaisiin muistoihin,
hiestä märkään
hajuvesihumalaan
magneettimyrskyyn,
barbaarisen häveliäisyyden
turruttaessa sormia
aistien herätessä ja
nautinnon huutojen
alkaessa purkautua
naisellisena lävistyksenä
rakkaus oli saavuttanut
uuden pisteen,
jäätävän ja sileän
puhtauden, sillä
kaikki on puhdasta
puhtaille
hetken lapsi
ei koskaan korvaa
toista,
vaikka
jokaisella rakkaudella
on aina sijansa
tuoden raikkaan
tuulen tuoksun,
olemalla auki
ja levällään
antautumalla,
antamalla vainoavan
alastomuuden voittaa
makeudellaan
hiljainen pyyntö
oli saanut omansa,
herkän kohtansa
vaipuakseen
rajuilman jälkeiseen
syleilyyn
raaputtaakseen
jäätyneeseen ikkunaan
sydämen,
railon kirkkaan sinisiä
haikeita säveliä
Selite:
Se on kuin rakkaus, joka voi nähdä kasvot ja silti tietänee niiden olevan illuusiota. Tuntien liekkien palavan, olemalla tunne kaukaisesta entisestä, jota ei voi saavuttaa ja se kuitenkin vie mennessään.-----
Syksyn riehuessa kaikella voimallaan, tuulen ujeltaessa, lehtien kieppuessa ja kaartaessa. Alastomien puiden keinuessa kuin mastot myrskyisellä merellä. Luonnon järjestellessä asioitaan tasapainoon. Olla myrskyssä ulkona, päästämällä sen sisään. Tuulen yrittäessä viedä jalat alta, ajattelemalla, että maailmankaikkeudessa vallitsee alati harmonia, eikä kaaoksella ole nimeä, josta sen tunnistaisi. Sitä mitä emme tiedä, sitä mitä on turha pelätä.-----
Kaareva tuuli, kaareva taivas kuten kaikki taipuu kauniisti sielun taivaanrantaan. Näkemättä tuulen tuiverruksessa eteensä, oli vain jylhyys, runsaus ja ylivertainen voima, joka pysähdyttää. Kuinka vapauttavalta se tuntuu, kun palat loksahtavat kohdilleen, kynttilä sytyttää lyhdyn ja kuulee lähestyvän sateen äänen.-----
Kätensä tuntiessa viivan ja värin, luomalla kuvia. Tunnustellen silmillään, sitä mitä hetki riepottelee ja mieli pureksii. Sanaa, elämän kauneutta tai elettä, joka antaa aiheen. Kadottamatta sielun tuntua, sitä joka herkkyyttään piileksii arkaa, pelkää hiljaista rapinaa. Mutta se vahvistaa, luo toiseen ulottuvan siteen olemalla kuin kaunis ikoni. Ja se yllä pitää toivoa, horisonttia paikallaan, jotta olisi jotain mitä kohti kulkea.-----
https://www.youtube.com/watch?v=mtnF7_Sp0Es
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut