Miksi
poistuisimme
reitiltämme
vuosisatain
uinuneesta
kiveen kirjoitetuista
(ettei se sirpaloituisi)
maan kiertää aurinkoa
ja siinä pisteiden
välissähän on ihminen
mielleyhtymänä
me kierrämme
samaa kehää
samaa ellipsiä
ja yhtälöä
eivätkä
ne koostu sanoista,
joutava on murtanut
kielen
vain tähdet
tuikkivat
kuten ihminen
tuntee
onnen
sykkivän syklissään
siellä se näkyy
pimeää vasten,
onnena,
joka antaa
virikkeensä
harmaaseen hetkeen
ja kadotakseen
pilvien estäessä
tiedon juurtua
ja se hakee
sanoja,
lisää energiaa
taas näkyäkseen
seuraavaan yöhön
mutta mitä jos
se pimeä putoaa
mitä jos tähdillä ei
ole asuinsijaa
mitä jos onni
ei saa kiinni
sitä lentoa,
jonka lohtu
on
ihmisyydelleen
varannut
miksi niitä
tähden lentoja
näkyy
miksi näen silmissäsi
säihkyvää valoa
aivan kuin yrittäisit
työntää
sitä maan painoa,
sitä auktoriteettia,
jotta näkisimme
todellisuuteen
persoonallisuutemme
sähisee,
polttaa kaiken
ylhäältä jaetun
mikään ei mene
syvemmälle
ihoon kuin
pakko ja
vaatiminen
kaikki mikä
tekee hetkestä
aikaa,
tilanteen
jossa on
oltava kuningas
tai alamainen
tai oltava
itsensä herra
ymmärtääkseen,
että kuu kiertää
maata
näyttäen pimeän
puolensa ja
hetkeen ja kun
sen maan
varjon saa
poistumaan
on kaikki täynnä
ja kun varjo on
täysi,
puna maalaa
kasvosi
maalaa koko
sielusi rakkauteen
olemmeko silloin
lähellä hulluutta
löytäessämme ääremme,
sulkiessamme
yhteytemme elämään
avaten
sisimpämme,
pyöriessämme
ympäri kuuta,
aurinkoa
maata ja
elämää
käykö siinä
niin, että
pyöriessään itselleen
suistuukin radalta
ja menettää
suuntansa
menettää otteensa
ettei tunne
lähimmäistään rakastaan
eikä edes
osaa
elää elämäänsä
jotenkin se
kivinen
kirjoitus on
kuin
tarttuisi syntymässään
nisään ja
alkaa ruokkia
jotta elämä
tietää sijaintinsa,
paikantaisi sykkeelle
tarkoituksiaan
suun tarttua ja
silmän tapittaa
silmää
siinä hän tietää
ilman valoakin
olevansa turvassa
tietää rakkauden
olevan olemassa
tietää ettei
yhtään
vallankumousta tehdä
ilman kärsimystä
tietää, ettei
maailmaa saa
paremmaksi
ilman ajattelua
liiallista
ajattelemattomuutta
mutta en halua
vaatia,
en halua pakottaa
vaan haluan,
että
se lämpö
tekisi ihmisen
se rauhallisuus
vahvistaisi
rakkauden
niin se maa kierää
aurinkoa
niin se
elämä sykkii
jokaisessa puussa
jokainen kivi
on osa luonnollisuutta
jotta rakkaus
kannattelee
läheisyytemme kerroksia
vapisevin käsin
nostan ihmisyyden
yläpuolelleni
ja rukoilen
voimaa jaksaa
kantaa oman taakkani
jotta se tunne
olisi omani,
näyttäisi eletyltä
jotta sisäinen
maailmamme ei
törmäilisi,
polttaisi minuuttamme
niin, että paluuta
ei enää olisi
palamisjätteiden
vaan ottaa valta
kaataa
kauniit puut
silmissämme
poistuisimme
reitiltämme
vuosisatain
uinuneesta
kiveen kirjoitetuista
(ettei se sirpaloituisi)
maan kiertää aurinkoa
ja siinä pisteiden
välissähän on ihminen
mielleyhtymänä
me kierrämme
samaa kehää
samaa ellipsiä
ja yhtälöä
eivätkä
ne koostu sanoista,
joutava on murtanut
kielen
vain tähdet
tuikkivat
kuten ihminen
tuntee
onnen
sykkivän syklissään
siellä se näkyy
pimeää vasten,
onnena,
joka antaa
virikkeensä
harmaaseen hetkeen
ja kadotakseen
pilvien estäessä
tiedon juurtua
ja se hakee
sanoja,
lisää energiaa
taas näkyäkseen
seuraavaan yöhön
mutta mitä jos
se pimeä putoaa
mitä jos tähdillä ei
ole asuinsijaa
mitä jos onni
ei saa kiinni
sitä lentoa,
jonka lohtu
on
ihmisyydelleen
varannut
miksi niitä
tähden lentoja
näkyy
miksi näen silmissäsi
säihkyvää valoa
aivan kuin yrittäisit
työntää
sitä maan painoa,
sitä auktoriteettia,
jotta näkisimme
todellisuuteen
persoonallisuutemme
sähisee,
polttaa kaiken
ylhäältä jaetun
mikään ei mene
syvemmälle
ihoon kuin
pakko ja
vaatiminen
kaikki mikä
tekee hetkestä
aikaa,
tilanteen
jossa on
oltava kuningas
tai alamainen
tai oltava
itsensä herra
ymmärtääkseen,
että kuu kiertää
maata
näyttäen pimeän
puolensa ja
hetkeen ja kun
sen maan
varjon saa
poistumaan
on kaikki täynnä
ja kun varjo on
täysi,
puna maalaa
kasvosi
maalaa koko
sielusi rakkauteen
olemmeko silloin
lähellä hulluutta
löytäessämme ääremme,
sulkiessamme
yhteytemme elämään
avaten
sisimpämme,
pyöriessämme
ympäri kuuta,
aurinkoa
maata ja
elämää
käykö siinä
niin, että
pyöriessään itselleen
suistuukin radalta
ja menettää
suuntansa
menettää otteensa
ettei tunne
lähimmäistään rakastaan
eikä edes
osaa
elää elämäänsä
jotenkin se
kivinen
kirjoitus on
kuin
tarttuisi syntymässään
nisään ja
alkaa ruokkia
jotta elämä
tietää sijaintinsa,
paikantaisi sykkeelle
tarkoituksiaan
suun tarttua ja
silmän tapittaa
silmää
siinä hän tietää
ilman valoakin
olevansa turvassa
tietää rakkauden
olevan olemassa
tietää ettei
yhtään
vallankumousta tehdä
ilman kärsimystä
tietää, ettei
maailmaa saa
paremmaksi
ilman ajattelua
liiallista
ajattelemattomuutta
mutta en halua
vaatia,
en halua pakottaa
vaan haluan,
että
se lämpö
tekisi ihmisen
se rauhallisuus
vahvistaisi
rakkauden
niin se maa kierää
aurinkoa
niin se
elämä sykkii
jokaisessa puussa
jokainen kivi
on osa luonnollisuutta
jotta rakkaus
kannattelee
läheisyytemme kerroksia
vapisevin käsin
nostan ihmisyyden
yläpuolelleni
ja rukoilen
voimaa jaksaa
kantaa oman taakkani
jotta se tunne
olisi omani,
näyttäisi eletyltä
jotta sisäinen
maailmamme ei
törmäilisi,
polttaisi minuuttamme
niin, että paluuta
ei enää olisi
palamisjätteiden
vaan ottaa valta
kaataa
kauniit puut
silmissämme
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=dEy7-XFx5Tc&app=desktop
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut