olen kai pyörittänyt liian kauan tätä loputonta koneistoa
kämmenet hikoavat, metalli unohtaa niihin pintansa
rauta haisee
rauta eikä mikään muu
sinun silmiesi takana rattaat seisovat
paikallaan
kylmät ja metalliset
tuijottavat
tunnen ihoni alla jäämiä sinusta
pinnaltasi irtoaa ruostetta
lattiakaivoon valuva vesi on väriltään ruskeaa
meidän äänemme on kalahtelu
onttojen metalliputkien, onttojen muovitankojen,
onttojen puunrunkojen, on puhallus torven onttoon nieluun
kelopuiden ujellus sieluttoman metsän syleilyssä
niin
maailmanlopun värinen maisema tuijottaa ikkunasta
ei tee muuta kuin tuijottaa
silmät avattu ammolleen, rotkoille kuivuneet
siellä tehtaat seisovat pysähtyneinä kuin unissaan
savu valuu maata myöten
metalli tuoksuu, sen ikuinen katku
se ikuinen paikallaanolo
olet minulle seepiakuvana
tässä tämä nyt on
vain yritän ymmärtää suudelmiesi ontuvaa kieltä
olet minulle seepiakuvana
tässä tämä nyt on
vain yritän ymmärtää suudelmiesi ontuvaa kieltä
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
