Do you read me

Minussa on
jotain
kesyttämätöntä
 
tuntuu kuin
olisin
sitkeä
neliömäinen kivi,
jota ei voi
pyörittää
 
haukata
kovuuden etsiessä
tietään purkautua
 
sellaisen riisuutumisen
jälkeisen kylmyyden
ottaessa otteeseensa
 
kaksi kuvaa,
jotka eivät
voi kosketella
toisiaan
kyvyttömyys
olla ihminen
ihmiselle
kuten haluaisin
 
miten helppoa
on riisua, mutta
miten koskettaa
 
puhua ja
ymmärtää
ettei sulkisi
 
tekisi häkkiä
ikuisuutensa yhteyteen
 
-
 
jokaisen
olisi käytävä
aika ajoin
alkulähteellään
 
jotenkin
jos ei
tunnista
juuriaan
 
ei osaa
myöskään
ymmärtää
kuuluvuuttaan
 
miten elämä
puhuu ja
puhdistaa kasvojaan
 
kaikessa
on enemmän
kuin ääriviivat
 
kädet, jalat
pää
 
kuka on
miettinyt sisältöä
 
-
 
tuijotin itseäni
sivullisuudella
 
jokaista kohoumaa
poimua,
jolle elämä
on antanut hahmon
sanoen sitä
jatkuvuudeksi
 
tai sen
luomistyön
loputtua todeten
 
jokainen tahtoo
ottaa omansa
 
tätäkö varten
se luominen
kuuteen päivään
on saanut täyttymyksensä
 
karkea hellyys
tai
odotusten muovaama
ydin
tai
viekoitteleva
turvallisuus,
joka ajaa
 
meidät pois
 
sulkee meidät
ulos itsestämme
 
-
 
pitääkö
olla ikuisesti
toisilleen
 
pitääkö
 
miksei voisi
olla eheänä
itsessään
 
itsestään
 
olla minä
ollessani olemassa
ja yrittäessäni
rakastaa itseäni
ja muita
 
tavalla jolla
luomisen on tarkoitettu
meitä rakastaa
 
-
 
yhteismitallisuus
 
jos laitaa kaikki
toisesta päästä
suoleen
 
mitä sieltä
toisesta päästä tulee
 
sieltä tulee
eksyksissä
olevia
 
veden alta
ilmaa keuhkoihin
tarvitsevia
 
ja takaisin
syvyyksiin sukeltavia
 
yhden tason
ihmisiä kapeassa
tilassa
 
koetelleen umpimähkäistä onneaan
 
-
 
ihmisestä näkyy
läpi,
ei tarvita sanoja
 
kieltä että voisi
ymmärtää
 
tämä valli tai
seinä välissämme
muuttaa meitä
 
muuttaa uskomme
ja tekee
meistä suvaitsemattomia
 
laittaa meidät
polttamaan kaiken
sen mitä
palvomme
 
nautimme
nautinnollisuudesta
tavalla, joka
laittaa meidät
katumaan ja
tekemään palveluksia
 
kääntymyksemme
vaihtaa puolta
ja kantaa meitä
kunnes
pyhiinvaellusmatkaamme
muuttuukin sotaiseksi
 
me haluamme kaiken
ja enemmän
 
rehellisyytemme
muuttuu toiveajatteluksi
 
olemme toiveittemme
orjia,
olemme taivaan ja
maan välissä
 
aina se sama
mies nainen
perhe
hedelmä
käärme
 
 
ruumis
sielu
 
valo
saatana
 
menemme
aina paikoista,
joissa aita
on matalimmillaan
 
haluamme kirjoitta
nimemme,
vaikka meidän
pitäisi
niin mitä
meidän pitäisi…
 
tuntea ja kärsiäkö
 
-
 
mitä
meillä
on
 
aurinko
valona
 
maan
hedelmällisyys
 
ikuisuuden tuli
 
vesi, joka
varmistaa
elämää
 
niiden olemassa
olo on tatuoitu
sieluumme
 
me hengitämme
sen ilmaa
 
katsomme sen
ylitsevuotavaa kauneutta
 
ja meille
iskostuu tästä
kaikesta
lopputulos
päähämme
 
että me emme
rakasta tosiamme,
me emme näe
toisiamme kuten
näemme itsemme
jotta ymmärtäisimme
 
uskon
toivon ja rakkauden
merkityksen
 
mistä omatuntomme
on tehty
 
-
 
minä
 
me
 
kietoudumme
erilliset
yhdeksi
 
miten sen
päivän pinnan
saisi näkyväksi
 
vuoroveden
pitämään pintansa
 
eläin meissä
haluaa aina
näyttää hampaansa
 
jokin joka
uhkaa,
jättää sanomatta
sen tärkeimmän
 
totemme on totta
 
rakastamme
käännämme selkämme
ja lopulta inhoamme
 
syyllisyytemme
syyllistää,
kaikki kuolee
 
koska me ajamme
kaiken oman
kynnyksemme yli
 
unohdamme itsemme
intohimomme ja
kapinamme merkityksen
 
luulemalla olevamme
ihmisiä ilman
vaihtoehtoja
 
sade, joka
ei kastele
ja anna sitä
elämää, johon
se on valtuutettu
 
-
 
me maalaamme
seinille,
muovaamme
patsaita
 
rakennamme taloja
linnoituksia,
perheemme
kasvatamme
suunnitelmallisuudella
 
merkkaamme reviirimme
kusellamme,
vain kustaksemme
silmään jokaista
joka yrittää
kyseenalaistaa
 
mutta me emme
kuuntele,
emmekä
rakenna
siihen yhteen ainoaan,
joka saattaisi
pelastaa meidät
 
koska me uskomme
niihin toiveisiin
 
siihen illuusioon ja
me emme usko itseemme
 
me kuulemme toistemme
äänet omissa korvissamme
ja luulemme puhuvamme
 
hyökkäys on aina
paras puolustus
 
-
 
kumma miten
tietää asioiden
läsnäolon
näkemättä
 
suhde ympäristöön
vai vastuu
tekemisistäni
 
ohimenneet
asiat
eivät
olleet liuennet
 
pienet jalanjäljet
eivät osuneet
omiini
 
muistan kuinka
kaiversin sydämen
ja kirjoitimme sen sisään
nimemme
 
liian monta sydäntä
liian monta nimeä
 
silti se tuntui
vapauttavalta
palata siihen
sydämeen
 
palata ja miettiä
mitä siihen kirjoittaisi
 
-
 
tyypillistä
puhetta,
sitten kun niin
sitten ….
ja sen jälkeen…
 
muistelin
hämärästi mitä
olin lupaillut
kumma kyllä
muistan paremmin
sen mihin ne
lupaukset johtivat
 
mihin tietoisuuteni
ja tahtoni halusi
minun
lipuvan
 
tajunnan
vievän ruumin
tarpeiden läheisyydessä
 
kehosta
oppi helposti,
mutta ajatuksista
ei puoliakaan
 
luontaisesti
sitä kieltää
kaiken mistä
ei tiedä
 
sellaisia
uusia sanoja
lauseita,
jotka
tekivät
pieniä painaumia
sieluun
 
ja ne muovaavatkin
vierien suurempaa
yksinäisyyttä,
etäisyyttä
asioihin
 
mutta se hetki
oli
janon ja halun voima
 
ruumiin totuus
elämästä,
joka ei koskaan
kysy tuollaisella
hetkellä
 
elämä vai kuolema
uskollisuus vai petollisuus
koska  
nuoruuden tehtävä
on riisua ja
määrittää rajat
 
vapaana vielä
siitä mitä olemme
 
mitä olen
rajattomuuden
ensi
askeleissani
 
mutta silti tunsin
kantavani jotain
sisälläni
 
tunsin niiden
ensimmäisten
luomisyritysten
olevan
enemmän kuin
silloin tajusin
niiden olevan
 
-
 
mietin näin
jälkeenpäin
kysymystäsi
 
mitä oikein tapahtui?
 
pitkä hiljaisuus
.
.
.
.
 
sinä olit tapahtuman keskipisteessä
 
silloin en
ymmärtänyt
välinpitämättömyyttä
 
tai rohkeutta
ymmärtää
mitä raja
ja rajattomuus
voisi tarkoittaa
 
kiintyä niin paljon
toiseen, että
pelkääkin tulevansa
osaksi toisen
iloa tai kärsimystä
 
ymmärtämättä, että
se kaikki kuuluu ja
on osa vapaata rakkautta
 
miten ihminen osaakin
avautua sen
painalluksesta
 
siitä pienen
pienestä
painaumasta sielussa,
joka nyt huutaa
ilonsa vimmalla
 
rakasta minua
 
-
 
tiedätkö
 
olen kiivennyt
yli sen
tietämättömyyden muurin
 
ja jokaisen
tietämättömän asian
olen yrittänyt muuttanut
luontaisesti myönteisyyteen
 
olen itkenyt
rakkauksieni
tähden,
en siksi
että
katuisin menneisyyttäni
vaan
vuotaakseni kuiviin
 
puhdistautuminenkin
saisi merkityksensä
 
miten ne
sielun tyhjät
huoneet olisivat
puhdistetut
maailman taas tulla
 
ja silti tunsin
olevani
paljaana
 
yksin yksinäisyydessäni
 
jokin oli osannut
vapauttaa
itseni yksinäisyyteen
tuntematta itseäni
yksinäiseksi
 
enemmänkin
jotain kaunista ja vaarallista
jotain mikä
kasvaa historiaa
muistimme perspektiivissä
 
-
 
hetkeni on
koittanut
 
hetki palavaa
ilmaa,
maata ja vettä kohdattava
silmästä silmään
 
minä olen
se tuli,
ja minun on palattava
liekkeihin
 
jokaisen on
elettävä
oma tarinansa
 
olen siinä rajalla,
josta puhuin
 
siinä missä pää, jalat
ja kädet muodostavat
ääriviivan ajatuksen
koskettaa ja
ymmärtää
 
tämä tietoisuus
 
silmäni näkevät
selvästi tulleeni
johonkin
 
siinä on uskoa,
päämääriä,
totuuksia ja
ennen kaikkea varmuus
oman itsensä
kynnyksen löytymisestä
 
paeta tai pelätä
on voimakas sana,
mutta
kumma kuinka
sitä haluaa aina
mennä sinne
mikä tuntuu vastakkaiselle
 
ja nyt se
tuntuu juuri siltä
aukolta,
joka oli tyydyttänyt
itsensä
paetessaan elämää
 
hakatessaan
päätään seinään,
rakentaessaan tulevaisuutta,
tuhansia kilometrejä
hikeä,
miljoonia rakastelun siemeniä
 
äärettömyyden hymyjä
tuntiessaan onnistumistensa
vievän johonkin
 
-
 
minulla ei enää
ole kyyneleitä
 
eikä kuvia,
jotta mikään ei
muuttuisi
omaksi kuvakseni
 
ja mikään
ei
sokaisi
turhiin mielikuviin
 
vastoin järkeä
ja mitään logiikkaa
kuten korkeat taivas
erottaa meidät
elävät kuolleista
 
tunsin miten

rakastava kuuluu rakkaudelle
 
tajuaakohan tästä
kukaan mitään
 
missä olen ollut
ja mihin päätynyt
 
vastauksena kysymykseen
 
rakkauteen