Time

Mikä minä
kuvittelin olevani
 
uhmaten ja
vaatien,
luullen tunteitani
jumalaa
kohtaan eläväksi
 
juoksin ja vähättelin
 
luulin loikkaavani
isompia askeleita
kuin puheeni
on myrkkyä
 
aina liian myöhään
ja turhaa
 
elämän liikahtaessa
kohti seuraavaa
puhujaa
 
sarjaa yrityksiä
murtaa
ja maistella
elämän todellisuutta
 
-
 
olen ollut
aina vierekkäin
ja niin erillään kaikesta
 
kuumuus on värini,
kylmyys erottaen
sen sineen ja
haihduttaen pilvet
 
jotta osaisin taas
nähdä sen punaisen
ja olin jo niin
tottunut sen kaavaan
miten se liuottaa
lämpönsä tunteisiini
 
miten se vaihtaa
luonteeni,
tekee arveluttavuuden
käsin kosketeltavan
herkkyyden lähteeksi
 
olemalla alitajuntani
tietoisuuden vanki,
minä aina myönnyn
hempeyden edessä
 
olin aina valmis,
olin aina kerännyt
sileimmän ihon,
hymyilevimmän suun
kosketukseni
polttovoimaksi
 
-
 
sileys rauhoittaa ja
saattaa
aikaa ja ajatuksiani
rauhallisuuteen
 
rakastan rauhallisuutta
 
nimettömyyteni halusi
aina istua siihen maisemaan,
antaa enemmän kuin ottaa
ja
silti siinä hetkessä
olin jotenkin ulkopuolinen
 
kaiken yläpuolella
ajatellessani kaiken
olevan vanhaa
ja kaunista
 
vanhempaa ja
arvokkaampaa mitä
minulta tuntui
aina puuttuvan
 
miettien miten
joskus aseteltu elämä
 
haluni elää ja
tuntea vapautta muuttuukin
aina suhteellisesti
 
aika tekee
tepposensa
 
ja jotenkin halusin
aina muutoksen tapahtuessa
sanoa jotain ääneen
 
jotain mikä muistuttaisi
sen kaiken menneen kauneudesta,
mutta enhän minä
kuitenkaan sanonut
 
olin vain kuin
murhe olisi
pystyttänyt muistomerkkinsä
 
vaikkei se sitä ollut
 
vaan pitkän prosessin
päätös,
perspektiivi, joka
oli kirjoitettu sieluni
perälle
 
ja näin kaihoisasti
itseni
suhteellisuuteni
ja tunsin, että olisin
menettänyt jotain
ihanaa
 
näköalani sen huoneen
läpinäkyvyyteen,
odotuksen tunnetta
 
mutta onneksi aika
laittaa asioita järjestykseen,
kantaa draamaa ja
huvia rinnakkain
ja vierellään
 
jokaiseen saamaani
vastaukseen syntyi
uusia ratkottavia mysteerejä
 
tuntemattomia todellisuuksia,
joissa varmasti
asuisi se sama
tulevien muistojen
koskemattomuus
 
se pieni poika
minussa,
se sama huikenteleva
tietämättömyys,
joka tuntuu
liittoutuneen kanssani
 
miten sen läheisyyden
voi aistia olemuksessaan
 
miten se kurottaa kohti
elämän ympäröimään eheyteen
 
-
 
tunnen itseni
monesti naiiviksi,
se ei ole minulle
kielteinen asia
 
haluan ymmärtää asioita
 
oppia tyhmyydestäni,
kaikesta mikä
tekee ihmisen suruliseksi ja
iloiseksi
 
onnellisuuden näkee katseesta
 
haluisin aina oppia katsomaan
sitä silmiin
miten se aikaan sidottu
surullisuus muuttuu aina
onnellisuuteen
 
jokaisesta näkee mihin
hän on mahdollisuuksissaan
tarttunut,
minkä jättänyt tiensä varteen
 
aikaa ei voi muuttaa,
hylättyjä mahdollisuuksia
ei kannata ikävöidä
 
elämää ei ole tarkoitettu sellaiseen
 
meille on jo kerran anteeksi annettu
ja miksi emme olisi armollisia
myös itsellemme
 
tietoisuuden tehtävä
on kantaa ristiä selässämme
 
jokainen tuntee sen painon
 
miten se rajallinen taustakohina
pauhaa korvissa,
miten ne aallot tavoittelevat
rajattomuuden maisemaa
 
siinä pisteessä, missä
muistot, kuviteltu ja
todellisuus ovat
samaa aikaa
 
me kannamme niitä,
ne asuvat meissä
 
antaen muotonsa ja
jokaisella on mahdollisuus
muuttaa väritystä
 
sen tuoksua
 
-
 
elämän halu,
aika kummajainen
 
nuoruus ei tunnista
montaa sävyä,
kokeneemmalla
aika haalistaa värejä
 
ihmettelemme niitä
piirteitä, joita emme
tunnista
 
niitä, joista tunteet
olivat lentäneet kaukaisuuteen,
osaksi tukahdutettua surua
 
toisaalla viaton ja
haavoittuvaisuus
tuntui saarelta,
jonne olisi päästävä
 
vihamielisyys, sopuisuus
ja kaikki mahdollinen
vyöryi eetteriin
 
ja silti yleensä unohdamme
tärkeimmän
 
unohdamme kaikkien
rakentamiemme
elämää suojaavien
suodattimien
läpi
sen mitä onnellisuus on
 
koska me sokeudumme
elämälle ja sen luomiin
olettamuksiin
 
aika heittää helposti merkityksensä,
jos sen antaa unohtaa itsensä
ja pysyttelee omassa maailmassaan
 
olen taas siinä samalla janalla
missä mennyt, nykyisyys ja
aika ovat kaikki samassa pisteessä
 
miten kaikki ajatuksemme
ohjaavat elämää,
uskomme toimiessa
peräsimenä kohti
sitä rohkeutta joka
ratkaisee ja vangitsee
kohtalomme
 
-
 
mikä on tämä
uusi tuleminen,
mikä on tämä
uusi ihminen, joka
katsoo sitä
onnellisuuttaan silmiin
 
ihmistä, joka
kuulee hymynsä
soinnin korvissaan
 
haluamme vangita hetkiä
 
haluamme omistaa aikaa
itsellemme, sitoa elämämme
kaiken haavoittuvuuden ympärille
 
haemme läheisiä,
haemme paikkoja,
vahvoja tuntemuksia
 
merkityksiä elämäämme
ja silti me emme näe
mitä se elämä tekee
meille
 
ajatuksemme lähtevät
eri suuntiin,
vieras maailma,
joka ei koskaan tunnu omalta
 
aika kuluttaa ja
tuoksut tulevat ja
yhdistävät
elämäämme,
loppumatonta nykyisyyttä
 
kaikki tuntuu sisimmässä
vieraalta ja
väliaikaiselta ja
emmekä haluakaan sanoa
sitä mikä on sisällämme
aina valmiina kukoistamaan
 
-
 
pelkkiä kuoria
ja jokin
pyrkii sieltä ulos
 
jokin joka
haluaa näyttää
miltä oikeastaan näytämme
toistemme silmissä
 
mutta me pelkäämme
hiljaisuuden puolesta,
se on liian tärkeää herätettäväksi
 
olemmehan me ihmisiä
ihmisen lapsista syntyneitä
täynnä syyllisyyden tunteita
 
miten se pakottaa
ihmisen hiljaisuuteen,
elämään kanssaan
 
ymmärtämättä mitä
voisi ymmärtää
 
kaikki ne pienen pienet
osaset tunteakseen
kokonaisuutensa
ja jos ne
tunnistaa vasta
kuolin vuoteellaan
 
elämän mittainen aika muuttuu
melko nopeasti
ymmärryksestä
merkityksettömyydeksi
 
-
 
persoonallisuutemme muuttuu,
varjojen peittää meitä
lämmöllä ja avatessamme
silmämme 
saatammekin havahtua
samalla sen kauneuteen
 
en ollut koskaan
tuntenut itseäni yksinäiseksi,
mutta nyt kanssasi
ymmärsin miten
yksin olen
tuskallisessa tiedottomuudessani
 
puutteen näkee vasta
täytyttyään,
otettuani sokean askeleen
 
olinkin astunut
sisään elämää
 
muutuin eläväksi
ja
kannoin sisälläni sitä
poikaa, joka
oli niiden kaikkien
pohjattomien hellyyksien
kerjäläinen
 
tunsin miten jokainen
huokonen huusi
kosketusta,
aukottaman alttiuden
päättömyyttä
olla ajan ja
paikan unohdus
 
miten olinkin
elänyt päivän kerrallaan,
ilman menneisyyttä
ja tulevaisuutta
 
vain päiväni kerrallaan
 
ja nyt siitä onkin
muodostumassa huippukohta,
kaikki mikä sinnittelee
ja potkii elämätöntä
elämääni eteenpäin
 
-
 
mikään ei
ole koskaan täydellistä
 
mutta se antaa
meille tarpeen
 
persoonallisuutemme
kasvaa,
jotta osaisimme rakastaa
ja vapauttaisimme
tyydyttymättömyytemme
 
rakkauden koskettaa
sieluni syvintä
olemusta
 
sitä ajan pistettä,
jonka pintaa
matkaamme
 
miten tähän loppuun
haluan kuunnella hiljaisuutta
 
esineitä, joista
tuoksuu kauniita
muistoja
 
kipuja, joista olen
päässyt hivuttautumaan ulos
ja joissa
ei enää
ole omakohtaista elämää
 
aikaa, miten
näen silmissäni
sen kaikkien jumalien
kauniin temppelin
 
alkuperäisen alkukantaisuutensa
 
en osaa selittää
miksi se on yksi tapa
tai pala
kuvaamaan rakkauttani
 
mutta siinä on kuitenkin
jotain samaa kuin katsoisin silmiisi
 
ja kuulisin onnellisuutta ympärilläni
 
tunnottomuutta
tuntiessani rauhallisuutta
 
.
 
alan olla pisteessä,
jossa tunnen saavuttaneenikin
jotain,
vaikka en tarkoita siis,
että elämä
olisi ajassa suorittamista
 
ymmärrän mihin pystyn
ja mihin en voi
vaikuttaa ja
jossain määrin
hyväksynyt asioita,
joita ei voi hyväksyä
 
surullista,
mutta minusta on
voima heikennyt
 
en jaksa enää
vastustaa jokaista
virtaa,
sammuttaa
elämän kokoisia roihuja
 
olen tullut yksinkertaisuuteen
ja heti kun tiedostan sen
uuden syntymän
se häviää viattomuuteensa
 
mutta pitkän matkan
kuljettuani tunnistan
etten
halua enää monimutkaisuuden
syövereihin
 
riittää kun
tuntee olevansa elossa,
ja tietää matkansa jatkuvan
 
-
 
ihminen haluaa kaikkea
niin suurella intensiteetillä
ja mitä lähempänä
saavutusta
 
sen suurempi epäröinti
alkaa,
sitä kovemmin
elämä imetään
tyhjöön ja se
tyhjyys ottaa meidät
 
jättäen jälkeensä hiljaisuuden
 
siinä hetkessä
ympäröivä maailma
on vetäytynyt ja
olet siinä ainoa todellisuus
 
epävarmuus syö
ihmistä sisältä,
se haluaa uuvuttaa
toivomme tulevaisuuteen
 
ihminen jää yksin
itsensä kanssa
ja mitä
hänellä on
jäljellä
 
muistonsa
 
-
 
monta persoonaa ja
persoonallisuutta,
mutta muistan
niistä aina muutaman
 
sen osan joka
osasi rakastaa ja
käsitellä rakkautta
 
ja sen sydäntä särkevän
haavoittavaisuuden
 
ja silti mikään ei
ollut kuten sen
silmillä näemme
 
se tunne
on enemmän
kuin pelkkä pyörällä
ajamainen tai
hetki kun kontaten nousee
omille jaloilleen ja
huomaa maailman olevan
vapaa ja avoinna
 
en ymmärtänyt silloin
miten helposti kaikki
hajoaa
 
miten sanomaton voi
olla yhtä vaarallista
kuin se mitä totuutena
ilmoille pääsee
 
miten herkät asiat
tekevät elämästä elämä
arvoisia ja
miten helposti
käännämme kasvomme
kuolleelle aineelle
 
me kuulemme huokauksia,
joista heti selviää
ovatko ne kuolemaksi
vai syntyneet rakkauteen
 
-
 
siinä kosketuksessa
on jotain
 
se luo ihmisen,
sen sisältö
on kuin lasia
avaten ruumiin ja
sielun samaan aikaan ja
paikkaan vain
kosketusten katsoa toisiaan
 
sanoja enemmän,
sanat vain etsivät
toisiaan,
sanat ovat lausuttujen
ja lausumattomien ajatusten
esihuone, jonka
tietää sanomattakin
 
tietää hiljaisuudesta
 
kosketuksesta tietää
onnellisuuden ja
rakkauden olemassaolon
mutta meidän ympärillämme
on aina liikaa hiljaisuutta
 
mutta en minä
sanoja kaipaa
kaipaan sitä tunnelmaa
 
sitä hiljaisuutta
ympäröivää valoa
 
miten ihanasti se kantaa
rakkautta muistoissani
 
eikä sitä musiikkia mikään voi peittää hiljaisuudella