Sävelmä oli
menettänyt viehätyksensä,
ajan tarpeettomuus
irvisti
viimeisen valssinsa
taas toviin
ekstaasi vaimeni
etääntyen hiljalleen ja
aloin jälleen
kuulemaan
sisäiset ajatukseni
tuntui,
että olisin
voinut ihastua
niihin kosketuksiesi jälkiin
vain todetakseni
epätodellisuuden rajaviivan
kaataneen taas koko
vajonneen maiseman
varjoonsa
-
monta taivasta
verkkokalvolla,
kuten eilen katselin
reitesi pitkää kaulaa
mikään niistä
ei vielä ehtinyt haalistua
vääristyä
muistojen kauniiseen
tuoksuun
miten vahva ja
raadollinen kuva
siitä syntyykään
kun ne muuttuvat
hyräillyksi lohduksi
pimeneviin iltoihini
-
ne muuttuva samoiksi
mielikuviksi kuin
aamun kahvi
tuoksuttaa toiveensa
suusi maku siinä
viimeisellä hetkellä
kun huomaat pakarasi
pingottuneen kiivaimmilleen
kaiken ilmavuus
siinä raskaan työn
raadannassa,
joka ei koskaan
tunnu työltä
tai miten ne
sielun tunteet
yhtyvät siihen samaan
huippuun
siihen kaikkivaltiaan
luomaan todellisuuteen,
joka varistaa
ruumiillisen ulottuvuuden
kaiken ajatuksen
yläpuolelle
hetkeen, jolloin
tunnustat vaikka
kaikki
tekemät syntisi
vain sen yhden
pienen mukavuudentunteen
aistimiseksi
-
tuntuu joskus,
että
niitä jälkiä
jää vain
suhteisiin
kaltevien pintojen
eritteiden
valuessa kauas
tarkoituksellisuudesta
se on kuin
pakkasikkunan huuruun
piirretty
sydän,
joka kuivaa omat kyyneleensä
tai sormus,
joka katoaa
sormesta vain
kertoakseen
uudenlaisesta vapaudesta
joka sekään
ei välttämättä
osaa eikä
ole oppinut piirtämään
yhtikäs mitään
vain rikkonut
kuoret suojamuuristaan ja
se huuto pakenee
ruumiista
äänetön aukeaminen
saadakseen itsensä
jälleen vahvaksi
tuntemaan ja
antamaan rakkautta
-
eikö mikään
elämässä katoa
eikö mitään
voi kääriä paperiin
ja polttaa
tai
vain luovuttaa seuraavalle
jotenkin miten totuus
ja valhekin
menettävät merkityksensä,
siinä on enemmän
kuin pelkkä unohdus
tai mielensä
kieltäminen
samalla lailla kun
tunnemme kasvot,
miten askeleemme
rytmittyvät
tai
miten rinta kohoaa tiukkuuteen
tai perse näyttää haluttavuutensa
meidän pitäisikin unohtaa
pinta ja katsoa
sisältöön
miten hyvä päivä paistaa
kasvojen kauneutta
tai
miten se
ajatus kuuntelee
ja armahtaa henkisyyden
paineemme
jokaisen pienen hetken
tehdessämme kuolemaa ja
virvoittaa horisontin
perspektiiviin
elämä jatkuu,
rakkauden kantaessa
huoliamme
riippumatta siitä
kuka on oikeassa
ja kenen pitäisi kantaa vastuu
ja silloin se
käsi kädessä
tuntuu taivaalta
ymmärtää mistä
kauneudessa perimiltään
voisi olla kysymys
ja säilöä muistiin
etteivät ne
puhallu
oman taivaansa tuuliin
-
taisin olla
eilen hieman ahne,
tiesin reittini
tiesin minne
haluni halusi pesiytyä
ja miten sen
maailman saa aukeamaan
avaamalla heikkouteni,
sain loputtoman
lohdullisuuden liikkeen
miten mittaamattomuus
ja painottomuus
ovat se hetken
merkityksellisyys
tuoksuttaen ilmaa
onnellisuudellaan
miten se lämmön
uneksuttava kehä
sitoo kappaleita yhteen
ja silti
ne eivät sula
ne eivät maadu ja
rikastu rakkaudellaan kuten
maa ravitsee
ja kannattelee jatkuvuuttaan
-
ehkä kaikessa on
pahinta tietoisuus
miten kaikki inhimillinen
aina kuolee
ja vaikka
se kosketuksen kehä
ei ole murrettavissa
niin silti
surun haikeus
saattaa äänettömyyteen
tunteen
ettemme hetkeen ole
kuten eilen olimme
ja se tunne kasvaa ja
kantaa mukanaan
saa kitarani
tapailemaan sanomattomia
sanojasi,
huulilta suudeltuja
lauseita
jotka eivät johda mihinkään
mutta arvaamattomuudessaan
voivat aina
hymyillä kyynelten läpi
synnyttäessään
suolaista sadetta
-
tunnun olevan sokea ja kuuro päivänpaisteelle
ymmärtämätön rajojen mahdollisuudesta
ehkä sitä kutsutaan kärsimykseksi ennen seuraavaa
ja niin selittämättömät ovat ihmisen polut
jokin ajassa reuhtoutuu irti
sataa sateensa
muovataakseen taas sävelen, jossa on oma viehätyksensä
menettänyt viehätyksensä,
ajan tarpeettomuus
irvisti
viimeisen valssinsa
taas toviin
ekstaasi vaimeni
etääntyen hiljalleen ja
aloin jälleen
kuulemaan
sisäiset ajatukseni
tuntui,
että olisin
voinut ihastua
niihin kosketuksiesi jälkiin
vain todetakseni
epätodellisuuden rajaviivan
kaataneen taas koko
vajonneen maiseman
varjoonsa
-
monta taivasta
verkkokalvolla,
kuten eilen katselin
reitesi pitkää kaulaa
mikään niistä
ei vielä ehtinyt haalistua
vääristyä
muistojen kauniiseen
tuoksuun
miten vahva ja
raadollinen kuva
siitä syntyykään
kun ne muuttuvat
hyräillyksi lohduksi
pimeneviin iltoihini
-
ne muuttuva samoiksi
mielikuviksi kuin
aamun kahvi
tuoksuttaa toiveensa
suusi maku siinä
viimeisellä hetkellä
kun huomaat pakarasi
pingottuneen kiivaimmilleen
kaiken ilmavuus
siinä raskaan työn
raadannassa,
joka ei koskaan
tunnu työltä
tai miten ne
sielun tunteet
yhtyvät siihen samaan
huippuun
siihen kaikkivaltiaan
luomaan todellisuuteen,
joka varistaa
ruumiillisen ulottuvuuden
kaiken ajatuksen
yläpuolelle
hetkeen, jolloin
tunnustat vaikka
kaikki
tekemät syntisi
vain sen yhden
pienen mukavuudentunteen
aistimiseksi
-
tuntuu joskus,
että
niitä jälkiä
jää vain
suhteisiin
kaltevien pintojen
eritteiden
valuessa kauas
tarkoituksellisuudesta
se on kuin
pakkasikkunan huuruun
piirretty
sydän,
joka kuivaa omat kyyneleensä
tai sormus,
joka katoaa
sormesta vain
kertoakseen
uudenlaisesta vapaudesta
joka sekään
ei välttämättä
osaa eikä
ole oppinut piirtämään
yhtikäs mitään
vain rikkonut
kuoret suojamuuristaan ja
se huuto pakenee
ruumiista
äänetön aukeaminen
saadakseen itsensä
jälleen vahvaksi
tuntemaan ja
antamaan rakkautta
-
eikö mikään
elämässä katoa
eikö mitään
voi kääriä paperiin
ja polttaa
tai
vain luovuttaa seuraavalle
jotenkin miten totuus
ja valhekin
menettävät merkityksensä,
siinä on enemmän
kuin pelkkä unohdus
tai mielensä
kieltäminen
samalla lailla kun
tunnemme kasvot,
miten askeleemme
rytmittyvät
tai
miten rinta kohoaa tiukkuuteen
tai perse näyttää haluttavuutensa
meidän pitäisikin unohtaa
pinta ja katsoa
sisältöön
miten hyvä päivä paistaa
kasvojen kauneutta
tai
miten se
ajatus kuuntelee
ja armahtaa henkisyyden
paineemme
jokaisen pienen hetken
tehdessämme kuolemaa ja
virvoittaa horisontin
perspektiiviin
elämä jatkuu,
rakkauden kantaessa
huoliamme
riippumatta siitä
kuka on oikeassa
ja kenen pitäisi kantaa vastuu
ja silloin se
käsi kädessä
tuntuu taivaalta
ymmärtää mistä
kauneudessa perimiltään
voisi olla kysymys
ja säilöä muistiin
etteivät ne
puhallu
oman taivaansa tuuliin
-
taisin olla
eilen hieman ahne,
tiesin reittini
tiesin minne
haluni halusi pesiytyä
ja miten sen
maailman saa aukeamaan
avaamalla heikkouteni,
sain loputtoman
lohdullisuuden liikkeen
miten mittaamattomuus
ja painottomuus
ovat se hetken
merkityksellisyys
tuoksuttaen ilmaa
onnellisuudellaan
miten se lämmön
uneksuttava kehä
sitoo kappaleita yhteen
ja silti
ne eivät sula
ne eivät maadu ja
rikastu rakkaudellaan kuten
maa ravitsee
ja kannattelee jatkuvuuttaan
-
ehkä kaikessa on
pahinta tietoisuus
miten kaikki inhimillinen
aina kuolee
ja vaikka
se kosketuksen kehä
ei ole murrettavissa
niin silti
surun haikeus
saattaa äänettömyyteen
tunteen
ettemme hetkeen ole
kuten eilen olimme
ja se tunne kasvaa ja
kantaa mukanaan
saa kitarani
tapailemaan sanomattomia
sanojasi,
huulilta suudeltuja
lauseita
jotka eivät johda mihinkään
mutta arvaamattomuudessaan
voivat aina
hymyillä kyynelten läpi
synnyttäessään
suolaista sadetta
-
tunnun olevan sokea ja kuuro päivänpaisteelle
ymmärtämätön rajojen mahdollisuudesta
ehkä sitä kutsutaan kärsimykseksi ennen seuraavaa
ja niin selittämättömät ovat ihmisen polut
jokin ajassa reuhtoutuu irti
sataa sateensa
muovataakseen taas sävelen, jossa on oma viehätyksensä
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=5aOyRtTACSo
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut