Wishing Well

Mietin
suhteetonta
välipitämättömyyttä
 
mitä silloin on,
kun lakkaa olemasta
 
ei ole enää
velvollisuuksia,
ei hapettumista
 
kun solut
eivät tee
enää kuolemaa
 
kulkevat vaan
syyntakeettomuudessa
 
kohti tuntematonta
 
aika pelottava
ajatus kaiken kaikkiaan
 
ettei näkisi
enää elämää
 
ettei voisi enää
huokaista
nähdessään valossaan
kauneutta
 
kaunista maisemaansa
 
 
 
elämässä
ei ole näkyvää
jumalaa
 
sellaista lääkäriä,
joka parantaisi
sielun, jos
se tärkein
 
usko puuttuu
 
elämähän voisikin
armahtaa, mutta
se kaikkein
ylin eli oma minä
 
se ei koskaan
unohda
 
anna anteeksi,
jos itsetunto
on hiiltynyt
 
palanut karrelle
 
 
 
aatteet ja uskonnot
kannattelevat
 
kannattelevat
unelmiaan,
veljellisiä tunteitaan
 
koska ne
oikeat tunteet
on siirretty sivuun
 
revitty ja istutettu
kirkkomaahan
odottamaan
ruumista
 
niitä tarkoitustaan
ja hyveitään palvovia,
jotka tulevat
vihdoin ja viimein
 
sulkeutuen yhdeksi
 
 
 
kaikki muuttuvat
sanojen muovaamiksi
pikku enkeleiksi
 
uskollisuuden
perikuviksi
kun taas
uhrautumattomat
 
salaisten halujen
toteuttajat
 
ne valitsevat
ja palvelevat aivan
erilaista herraa
 
rakentaen halulle
 
kummaa kuinka
voisi olla
kivi kova
 
kuollut ja silti
maatuessaankin
halu jäisi henkiin
 
sellainen huonompi
painos sille
hengelliselle sielulle
 
tai mistä minä
tiedän,
sehän riippuu
kummalta puolelta
katsoo
 
 
 
jos omistaa halun
ja tuntee vapauden
 
ajattelee silleen
melko vapaasti,
ihmisestä,
uskonnoista
 
voisiko silti
uskoa johonkin
korkeampaan
 
tai siis johonkin
jossa ei
ole vihollisia
 
kaikki ovat
jollain asteella ja
ymmärryksessä
tasa-arvoisia
 
ikävöiden jotain mikä
oli ollut kauan sitten
tai luulee,
että sitä pitää
unelmoida, koska
halu aina
pistää itkemään
 
 ja tahtomaan
jotain mitä itsellä
muka ei ole
 
kunnes keho
ja mieli väsyy
 
antaa periksi
 
yölle
viinalle
selityksille
ja viimeisenä
elämälle itselleen
 
 
 
ihmisellähän
on jokaisella
omanlaisensa
ominaispaino
 
vaa’n toisella
puolella masennusta,
ärtyisyyttä, pelkoa
 
ja tasapaoinollaan
 
iloa, oppineisuutta,
optimismia
 
ja ne päivittäiset
hyökyaallot repivät
ihmisestä kliimaksinsa
 
tekevät meistä
kelluvia
määrätietoisuudessaan
tai
upottavat
tyhjänpäiväisyyteen
 
opettavat ottamaan
tuulesta ajatuksen
ja tekemään ristiretkensä
 
hyveensä tai paheensa
 
messiaanisella palvonnalla
 
 
 
me näemme asioita joita ei ole
 
 
 
valo ja varjo
osaavat olla
armottomia ja
vaitonaisia
 
miten näppärästi
me rakennamme
sanoista lauseita
 
sujahdamme
puhumaamme ja
taiteilemme siinä trapetsilla
 
ruokimme älyämme
 ja luulemme
tajumme olevan
suurempi kuin
ymmärrettävä
tajuttomuus
 
jaamme syntiemme
velkakirjoja ja
uskottelemme
kaikenmaailman
hairahdusten
kuuluvan osana elämää
 
ihmisten luullessa
saavuttamattomuuden
olevan suurimpia
hyveitä
 
hillitsemättömän
jokapäiväisen tarpeen
päästä kaukaisuuteen
 
pois tästä hetkestä,
pois kaikesta
mikä on nyt
 
perkele,
täysin järjetöntä
ajattelee minäni
 
 
 
 
siinä se
haluni nyt
kelluu
 
odottaa ja kelluu
 
 
 
olenhan minäkin
rukoillut,
nähnyt kuinka lapsi
revitään kohdustaan
 
opetetaan kävelemään,
opetetaan palvelemaan
ja sitten kun
hän itse huomaakin
 
sanoja, lauseita
nostaa päätään
ja
sanoo ettei ole
tyytyväinen
 
sanoo haluavansa
aivan jotain muuta
 
niin maailman
syvin olemus
tuntuukin särkyvän
 
ihmisen kotioven
ulkopuolella tulisi
olla jotain muutakin
kuin kristinuskon
verinen paimentarina
 
työpaikoilla ja kodeissa
sihistään ja
supistaa kuin
käärmeet parittelevat
liittoutuakseen
toisiinsa
 
kukaan ei sano
kukaan ei huuda asioita
omalla nimellään
 
sellainen synnyttää
pelon ja pettymyksen
 
ja kyvyn tuntea vihaa

 
 
se synnyttää vahingoniloa
ja kostonhalua,
eikä sellainen tuntunut
koskaan saavan tyydytystään
 
mieleeni tuli joku
mahtava pano
tai nousuhumala,
joka huutaa samaa
kaavaa
 
samaa tapaa repiä
tyydyttyneisyys hetkeen
ja taas hetkeen
 
kunnes kroppa antaa
periksi tai sielu
tyydyttyykin jostain muusta
ja on vain hetken
lähempänä kuolemaa
 
täysin järjetöntä
sanoo minäni
taas jättäen perkeleen
sanomatta
 
 
 
 
minä en koskaan
tuntunut
osaavani sanoa
rakastan
 
onko kaikki aina
liian myöhään tai
liian nopeasti
 
 
 
 
niin ne hiljaiset
laineet lipuvat sielun
ääreen
 
muistuttavat ajasta,
jolloin aikaa ei laskettu
 
ei tunnettu
ajanlaskua
 
tunnettiin vain rakkaus
 
sellainen kaunis osa
maailmaa ja mieltä jota
kukaan ei ole päässyt
tuhoamaan
 
 
 
miten sellainen
tavoittamaton
voisi olla tavoitettavissa
 
mielestä irrallaan,
jotta se ei
saastuisi
 
jotta siitä ei
tulisi kantajalleen
rasite,
riistaa joka
ajansaatossa osaisi
säilyttäisi kunniansa
 
houkuttelevaisuuden, joka
säilyttää pintansa ja
sisältönsä vaikka
elämä itsessään
rapistuu
 
tai ajanlaskuni siis
rapistuu
elämähän jatkaa
ikuisuuteen
 
 
 
palaan takaisin
sieltä
unohdusta pidemmältä
 
sieltä haudattujen
asioiden
ja materian manalasta,
jossa kielletään ja
vahditaan suojelemalla
omia ja maailman
tarpeita
 
ollakseni haluani
suurempi
 
ja päiväkin tuntui
olevan parhaimmillaan,
syntynyt juuri
tähän hetkeen
 
jolloin maailmassa
tuntui pitkästä
aikaa olevan järkeä
 
 
 
tuntui kuin se
rakkaus olisi kasvanut
ja kiinnittynyt jokaiseen
vastaantulevaan rakkauteen
 
tullakseen yhtä
todeksi kuin
ajanlaskun alussa
syntynyt rakkaus
 
ymmärtää kaikessa
mahdollisuus,
kaikkien vaihtoehtojen
haamut, jotka
halusivat syntyä
ja todistaa olemassaolonsa
 
meillä on lahja,
meillä on kyky
synnyttää ja kantaa
tätä aina yllämme,
sisuksissamme
 
aikaa, joka
on ruokittu rakkaudella
 
se ei ole
halu, joka jää
 
 
se on rakkaus
 
 
 
siinä on aina
muutakin kuin
aineellista odotusta
tai
anteeksi ja kiitos
 
ja sen kun ymmärtää
 
mikään ei ole
siltä miltä se näyttää
 
se on aina enemmän
kuin heittää pieniä kiviä
ja vyöryttää suuria lohkareita
 
niitähän ei kukaan heitä,
jos me emme kuvittele
niitä heitettävän
 
 

rakkauden koskettaessa
 
se tuntuu soittimen
helähdykseltä,
nuotilta joka
on saanut ajan
liikkeeseensä
 
hiljaista ja kuollutta,
mutta samalla
kuin uni,
joka liikkuu
 
ja vartioi meidän
kaikkien rakkautta
 
luojan luoman ajan
kauneus heinikoineen
ja tumman puhuvine
metsineen
 
miten se kutsuu ja
rauhoittaa
 
muuta ei minulla ole
antaa,
 
rakkaus (elämän tarkoitus, joka tuntuu sisimmässään)
 
olen tänäänkin käytettävissäsi
 
niin kuin taivaisiin tai helvettiin,
kuka minnekin sanojensa vankina
haluaa ilmestyskirjansa
 
tarkoituksenmukaisuutensa kirjoittaa
 
 
äänettömyydessä syntyy tekoja,
rakkautta, joka näyttää
aina enemmän kuin kasvonsa
 
rikoskumppanuus,
asioiden perimmäinen järjestys
 
halu rakastaa
 
ja
 
rakkauden kyltymättömän särön synnyttää pitkään soivia nuotteja