Tunsin odottaneeni
niin pitkään
tunsin karvojeni
kasvaneen mittaansa
odottaessaan
kevyiden
lumihiutaleiden
kerrostaa
ihoni pintaa
miten sen paino
väsyttää
en jaksaisi
kantaa
hajottamatta
itseäni,
hajottamatta
tätä
kulumatonta aikaa
ne kuuluvat elämääni,
perkeleen painot,
lumen kokoinen
kuorma
sattumaa
-
nukkuva sieluni
täynnä sinisen valoa
pimeän liikettä
olen aina rakastanut
pimeää,
miten se kadottaa
kaiken olennaisen
sulkiessaan silmänsä,
se sulkee
kasvonsa
mutta se
osaa jakaa
maisemansa
jokaisen eloisan
ilmeen kyvyn
rakastaa
säilöä ja maistaa
kuin pakastettu
sulatetaan
antaen hetken
arominsa
tähän hetkellisyyteen
-
ihmiselle syötetään
valheita
sanoja, joista
lusikallisen jälkeen
jo tunnistaa
etteivät
ne kierry tunteisiin
oikein
ne eivät
lupaudu toisilleen
sillä saippuan
tuoksuinen alku
vaihtuu hikeen
liian nopeasti
varmistuakseen
vain eilisten
yksityiskohtien
tuttujen asioiden
paikallaan olon
-
olinko
kutistunut rusinaan
olemalla lapsi
aikuisen maailmassa
tahdostaan riippumaton
elimeni sykki ja
odotti edelleen
jossain täytyy
olla tyhjää tilaa
jossain täytyy
jonkun asian kuolla,
jotta läsnäolo
voittaisi
jokaisessa päivässä
tulisi olemaan hieman
kuolemaa
tekemättömän
löytää
seuraavan
-
kuolemastani on
jo pitkä tovi,
ajasta aikaan
jokainen pisteeni
alkoi jo haista,
odottaen armahtavan
laupeuden
satavan
ensilumensa
peittääkseen valkeuden
peittääkseen sen
raastavan odotuksen,
jota karvan kasvuni
ei saanut loppumaan
-
jokaisella on oma
painonsa
toiset nousevat
pintaan niin kuin
elämä tunnustaa liikkeensä
sanojen vaihtaa paikkaa
minun hikeni
nousi paitani helmaan
vaihtoi äänettömyyden
voihkaisuihin
jokainen tykyttävä
lyönti lähempänä sulamistaan
solu, joka
hedelmöittymiseni
hetkellä kadotti
suuntavaistonsa
-
luin jo
kuolin ilmoituksia
rivejä,
joista tunnistaisin omani
hiljaisuus on kaunis ja
samalla se
tekee hulluksi
aloittaen keskustelun
kanssasi,
kadonnen palasen,
irronneen hetken
kykyyn vastata
havainnoimaani
maisemaan
-
astuit niistä
ovista aina
niin kauniina
kädet levällään
kuin lintujen siivet
valmiina nousemaan
ja halaamaan
mielihyvääni
vaihdoit monen
iltasi hämärän
aamujeni
valoisuuteen
miten rakastin sitä
sineä, joka
heijastui
kasvojesi loisteesta
olisin halunnut
lausua ääneen
sen
tunteen
mutta sanat eivät
tulleet
rakkauden värjäämä
kaipauskaan ei
saanut itkua pysähtymään
-
tunsin pimeyden
tunsin sen saaren
ääriviivojen kokoisen
elämän
tunsin miten jokin
halusi noutaa
ja soutaa sieluni
sen rannan läheisyyteen
sen kasvaneen
karvan latvukseen,
joka kutittaa yhä
elämän tähän odotukseeni
ajatukseeni siitä miten
rikki on hauras ja
silti niin auki ja
valmis ottamaan omansa
-
mietin ääriviivojasi
ja aikaa
kuten tavallisesti
aina
rakkauden huumassani
tunnun tekevän
johtuisikohan se
siitä, että
haluan muistaa
sinut ajassa oikein
haluan kuvasi
muuttavan
elämää eläväksi
ajan leikkautua
malliinsa,
mutta jotenkin se
on aina keskeneräinen
ei siitä enää
kokonaista saa
niin se kuolema
kantaa pois ja
piirtää viivansa
taivaansa ympärille
siihen kohtaan, johon
sataa räntää ja
jää vai tyhjyys
siihen kohtaan,
jossa nyt
kasvan karvaa,
olemalla ruumis
ristini mustavalkoisuudessa
kun pienen hetken liityin sinuun
(niin kuin liittyi jumalat ihmisiin
niin pitkään
tunsin karvojeni
kasvaneen mittaansa
odottaessaan
kevyiden
lumihiutaleiden
kerrostaa
ihoni pintaa
miten sen paino
väsyttää
en jaksaisi
kantaa
hajottamatta
itseäni,
hajottamatta
tätä
kulumatonta aikaa
ne kuuluvat elämääni,
perkeleen painot,
lumen kokoinen
kuorma
sattumaa
-
nukkuva sieluni
täynnä sinisen valoa
pimeän liikettä
olen aina rakastanut
pimeää,
miten se kadottaa
kaiken olennaisen
sulkiessaan silmänsä,
se sulkee
kasvonsa
mutta se
osaa jakaa
maisemansa
jokaisen eloisan
ilmeen kyvyn
rakastaa
säilöä ja maistaa
kuin pakastettu
sulatetaan
antaen hetken
arominsa
tähän hetkellisyyteen
-
ihmiselle syötetään
valheita
sanoja, joista
lusikallisen jälkeen
jo tunnistaa
etteivät
ne kierry tunteisiin
oikein
ne eivät
lupaudu toisilleen
sillä saippuan
tuoksuinen alku
vaihtuu hikeen
liian nopeasti
varmistuakseen
vain eilisten
yksityiskohtien
tuttujen asioiden
paikallaan olon
-
olinko
kutistunut rusinaan
olemalla lapsi
aikuisen maailmassa
tahdostaan riippumaton
elimeni sykki ja
odotti edelleen
jossain täytyy
olla tyhjää tilaa
jossain täytyy
jonkun asian kuolla,
jotta läsnäolo
voittaisi
jokaisessa päivässä
tulisi olemaan hieman
kuolemaa
tekemättömän
löytää
seuraavan
-
kuolemastani on
jo pitkä tovi,
ajasta aikaan
jokainen pisteeni
alkoi jo haista,
odottaen armahtavan
laupeuden
satavan
ensilumensa
peittääkseen valkeuden
peittääkseen sen
raastavan odotuksen,
jota karvan kasvuni
ei saanut loppumaan
-
jokaisella on oma
painonsa
toiset nousevat
pintaan niin kuin
elämä tunnustaa liikkeensä
sanojen vaihtaa paikkaa
minun hikeni
nousi paitani helmaan
vaihtoi äänettömyyden
voihkaisuihin
jokainen tykyttävä
lyönti lähempänä sulamistaan
solu, joka
hedelmöittymiseni
hetkellä kadotti
suuntavaistonsa
-
luin jo
kuolin ilmoituksia
rivejä,
joista tunnistaisin omani
hiljaisuus on kaunis ja
samalla se
tekee hulluksi
aloittaen keskustelun
kanssasi,
kadonnen palasen,
irronneen hetken
kykyyn vastata
havainnoimaani
maisemaan
-
astuit niistä
ovista aina
niin kauniina
kädet levällään
kuin lintujen siivet
valmiina nousemaan
ja halaamaan
mielihyvääni
vaihdoit monen
iltasi hämärän
aamujeni
valoisuuteen
miten rakastin sitä
sineä, joka
heijastui
kasvojesi loisteesta
olisin halunnut
lausua ääneen
sen
tunteen
mutta sanat eivät
tulleet
rakkauden värjäämä
kaipauskaan ei
saanut itkua pysähtymään
-
tunsin pimeyden
tunsin sen saaren
ääriviivojen kokoisen
elämän
tunsin miten jokin
halusi noutaa
ja soutaa sieluni
sen rannan läheisyyteen
sen kasvaneen
karvan latvukseen,
joka kutittaa yhä
elämän tähän odotukseeni
ajatukseeni siitä miten
rikki on hauras ja
silti niin auki ja
valmis ottamaan omansa
-
mietin ääriviivojasi
ja aikaa
kuten tavallisesti
aina
rakkauden huumassani
tunnun tekevän
johtuisikohan se
siitä, että
haluan muistaa
sinut ajassa oikein
haluan kuvasi
muuttavan
elämää eläväksi
ajan leikkautua
malliinsa,
mutta jotenkin se
on aina keskeneräinen
ei siitä enää
kokonaista saa
niin se kuolema
kantaa pois ja
piirtää viivansa
taivaansa ympärille
siihen kohtaan, johon
sataa räntää ja
jää vai tyhjyys
siihen kohtaan,
jossa nyt
kasvan karvaa,
olemalla ruumis
ristini mustavalkoisuudessa
kun pienen hetken liityin sinuun
(niin kuin liittyi jumalat ihmisiin
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=2ejUSB4SA0s
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut