Olenko minä
muuttunut?
miten sen olisi
pitänyt mennä
kaikki näkevät
valon,
näkeekö kukaan
pimeää
pimeyden katseen
huutaa ja
puristaa tummaa
iloa
imijänsä sieluun
kaikkien eksyksissä
olevien ihmiskohtaloiden
(niin kuin neitsyet
jousineen
virittävät elonsa)
paetessa aamun
kajoa,
sellaista
painavaa kaapua
yön halki
kun se purkaantuu,
näyttäen
fyysisyyden ja
kaipuun
pienten hyvien tekojen
kasaantua,
sykkiä sisällään,
rinnoissaan
aivan kuin
armo lunastaisi
kosketuspintansa
hivelisi toista
tarjoaisi itsensä,
ruumiinsa
surumieliseen
keveyteen
elämän
suunnittelemattomuus
iskee aina pahimmin,
kun luulee
olevansa
valmis
tyhjät tunnit
sisällään
kytevät
sammuneen
salaperäisiä kohtaamisia
ihmisen teon
johtaa pisteeseen
jota ei
voi enää paeta,
muuttaa tai
murskata
se on vain elettävä
ensin sitä
yrittää kuunnella,
muistella
niitä ääniä
kuinka ne kaikuvat
korviin
riisuvat
alastomuuteen,
sohaisten keihäällään
alati nousevaa
kattoa
moraalin sääntöjä
en tuntenut sinua
en saanut henkistä
yhteyttä
ja silti ruumiisi
veti kuin magneetti
päästi häveliään
tuulen ympärilleni
ja olin
koukutettu
damn hooked
näin miten
eläin minussa
asutti ja
tarttui kehoosi
kuin eroottiseen
veistokseen
tunsin jokaisen
pisteen ihollasi,
olit sydän
olit muuttunut
vaalean punaiseksi
sydämeksi
sisäänrakennetuksi
välttämättömyydeksi,
jotta avautuisit
muuttaisit velkani
saatavaksi
tai
siltä ainakin
hetkeen tuntui
mies linnoituksessaan,
astuneena palvelukseen,
jonka elämän
tyhjät tunnit
olivat synnyttäneet
minä, jonka
työ oli tappanut
useammin kuin
sen monen
elämän kissan
joka nyt tuntui
maksavan takaisin ja
pelastavansa
itsensä liekeistä
kiitollisuus
hiipui puseroon,
sitä oli
vaikea erottaa
synnyttämäsi usvan
kumartaessa
kunnioittaessa
hetkeä,
sitä joka
tuntui nuoruudelta
mutta ei se
ollut mikään
hätäinen kuuro
tai
mitääntekemätön
ponnistus
vaan
äärimmäinen
läheisyys
tarttua omaani
ja
kehoosi
kahden tuntemattoman
yksinäisyyksien
yhdistyä
kaivolla sanotaan
olevan pohjansa
kielen värähtää
ja
säestää tietoisuutta
samaan suuntaan
samaan päämäärään
jokaisella tarpeella
on tahtonsa,
jokaisella halulla
on tarjota lahja
kätketyllä mielellä
kyky koskettaa
toista niin kuin
itseään haluaisi
kosketeltavan
sen kaiken
tuntu putoaa
aistimukseltaan
kaiken ollessa
kahden omaisuutta,
valtaa ottaa
omansa
tai toisensa
sieraimiin tarttuu
ihmisen raaka
tuoksu
miksi se
loppujen lopuksi
kuitenkin tuntui
varkaudelta
siinä tuntui
kauneus ja
kammottavuus
elämän katsoessa
itseään peiliin,
äidin rakkauden
tavoin hellyyden
päästessä ihmisyyteen
sisälleen ajatuksia,
seksuaalisia surun
lohtuja,
jotka
hakivat muotonsa
ottaa ja antaa
kohtaamisia monella
erillisellä tasolla
kohtaloiden
kokoontuminen
ruumiin nesteiden
laupeuteen
niinhän siihen
maailman työnnytään
sen luomaan
järjettömään illuusioon
voisiko ihminen
kuolla onnellisuuteen?
toiset odottavat ihmeitä,
toiset sotaa ja
rakkautta
meillä se odotus
oli ihmisen odotus,
raukeuden saapua
läheisyyteen
siitä tuntui
kasvavan muuri,
toisiaan koskematon
hiljaisuus
kaikki oli kuin elämä
olisi työntynyt uniin
tehden hetkeen
todellisuutensa,
hetken,
joka synnyttää
kauneimmat muistonsa
tuoksunsa
ja kyllä sen
jokainen tietää
”ne hetket
milloin polvet notkahtaa”
yö oli viety
pois,
anastettu
ja piilotettu
elämältä
minulta
”ne keskeneräiset hetket,
joiden kahleet uusi aamu aina katkaisee
ja olen minä muuttunut,
nyt tiedän
miksi elää kannattaa
juoda viiniä aika-ajoin
surun seurassa”
muuttunut?
miten sen olisi
pitänyt mennä
kaikki näkevät
valon,
näkeekö kukaan
pimeää
pimeyden katseen
huutaa ja
puristaa tummaa
iloa
imijänsä sieluun
kaikkien eksyksissä
olevien ihmiskohtaloiden
(niin kuin neitsyet
jousineen
virittävät elonsa)
paetessa aamun
kajoa,
sellaista
painavaa kaapua
yön halki
kun se purkaantuu,
näyttäen
fyysisyyden ja
kaipuun
pienten hyvien tekojen
kasaantua,
sykkiä sisällään,
rinnoissaan
aivan kuin
armo lunastaisi
kosketuspintansa
hivelisi toista
tarjoaisi itsensä,
ruumiinsa
surumieliseen
keveyteen
elämän
suunnittelemattomuus
iskee aina pahimmin,
kun luulee
olevansa
valmis
tyhjät tunnit
sisällään
kytevät
sammuneen
salaperäisiä kohtaamisia
ihmisen teon
johtaa pisteeseen
jota ei
voi enää paeta,
muuttaa tai
murskata
se on vain elettävä
ensin sitä
yrittää kuunnella,
muistella
niitä ääniä
kuinka ne kaikuvat
korviin
riisuvat
alastomuuteen,
sohaisten keihäällään
alati nousevaa
kattoa
moraalin sääntöjä
en tuntenut sinua
en saanut henkistä
yhteyttä
ja silti ruumiisi
veti kuin magneetti
päästi häveliään
tuulen ympärilleni
ja olin
koukutettu
damn hooked
näin miten
eläin minussa
asutti ja
tarttui kehoosi
kuin eroottiseen
veistokseen
tunsin jokaisen
pisteen ihollasi,
olit sydän
olit muuttunut
vaalean punaiseksi
sydämeksi
sisäänrakennetuksi
välttämättömyydeksi,
jotta avautuisit
muuttaisit velkani
saatavaksi
tai
siltä ainakin
hetkeen tuntui
mies linnoituksessaan,
astuneena palvelukseen,
jonka elämän
tyhjät tunnit
olivat synnyttäneet
minä, jonka
työ oli tappanut
useammin kuin
sen monen
elämän kissan
joka nyt tuntui
maksavan takaisin ja
pelastavansa
itsensä liekeistä
kiitollisuus
hiipui puseroon,
sitä oli
vaikea erottaa
synnyttämäsi usvan
kumartaessa
kunnioittaessa
hetkeä,
sitä joka
tuntui nuoruudelta
mutta ei se
ollut mikään
hätäinen kuuro
tai
mitääntekemätön
ponnistus
vaan
äärimmäinen
läheisyys
tarttua omaani
ja
kehoosi
kahden tuntemattoman
yksinäisyyksien
yhdistyä
kaivolla sanotaan
olevan pohjansa
kielen värähtää
ja
säestää tietoisuutta
samaan suuntaan
samaan päämäärään
jokaisella tarpeella
on tahtonsa,
jokaisella halulla
on tarjota lahja
kätketyllä mielellä
kyky koskettaa
toista niin kuin
itseään haluaisi
kosketeltavan
sen kaiken
tuntu putoaa
aistimukseltaan
kaiken ollessa
kahden omaisuutta,
valtaa ottaa
omansa
tai toisensa
sieraimiin tarttuu
ihmisen raaka
tuoksu
miksi se
loppujen lopuksi
kuitenkin tuntui
varkaudelta
siinä tuntui
kauneus ja
kammottavuus
elämän katsoessa
itseään peiliin,
äidin rakkauden
tavoin hellyyden
päästessä ihmisyyteen
sisälleen ajatuksia,
seksuaalisia surun
lohtuja,
jotka
hakivat muotonsa
ottaa ja antaa
kohtaamisia monella
erillisellä tasolla
kohtaloiden
kokoontuminen
ruumiin nesteiden
laupeuteen
niinhän siihen
maailman työnnytään
sen luomaan
järjettömään illuusioon
voisiko ihminen
kuolla onnellisuuteen?
toiset odottavat ihmeitä,
toiset sotaa ja
rakkautta
meillä se odotus
oli ihmisen odotus,
raukeuden saapua
läheisyyteen
siitä tuntui
kasvavan muuri,
toisiaan koskematon
hiljaisuus
kaikki oli kuin elämä
olisi työntynyt uniin
tehden hetkeen
todellisuutensa,
hetken,
joka synnyttää
kauneimmat muistonsa
tuoksunsa
ja kyllä sen
jokainen tietää
”ne hetket
milloin polvet notkahtaa”
yö oli viety
pois,
anastettu
ja piilotettu
elämältä
minulta
”ne keskeneräiset hetket,
joiden kahleet uusi aamu aina katkaisee
ja olen minä muuttunut,
nyt tiedän
miksi elää kannattaa
juoda viiniä aika-ajoin
surun seurassa”
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=hJvb8lAtc1A
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Aika harvassa on ne ihmiset jota eivät elämänsä aikana muutu,hienoa kerrontaa,pidän.
Sivut