Missä asuu
se
rauha
sellainen
puuttuva palanen,
joka muistinsa
menettäneenäkin
osaa olla
kaunista ja
totta
miten monta
kukkaa olenkaan
poiminut ja
aina ne
ovat kuihtuneet
terälehtensä
pudottaneet
miten niistä
tahtoo tullakin
kaipuunkohteita,
kun tarkoitus
on aina
päinvastainen
tyyni ja
hehkuva henki
tartu minuun
tartu ihoon,
sieluun
ja jätä
vaikka nautinnot
nauttimatta,
jotta
rauha siunaisi
katseellaan
käsillään muovaisi
syvällisyyden,
joka osaisi
rakastaa itseään
yhtä paljon kuin
valkoinen
kunnioittaa mustaa
tai että
yhteys elolliseen
kohtaisi saumattomuutensa
houkuttelisi
koskettamaan,
sitä helpottavaa
iloa, joka
herättäisi sen
hyvän kasvamaan
ymmärtää,
että koskettaminen
ei ole omistamista
ettei sitä pitäisi
himoita eikä surra
kun se kertoo
tarinoitaan
pyyhkii tahrojaan
jättäessään
pelkän kuoren
sydämelleen
uskotko sinä
merkkeihin ja
enteisiin
uskotko
vertauskuvaannollisen
luodin tekevän
reikiä
vai eheyttävän
parsiessaan
kykyynsä tehdä
ihmeitä
ymmärryksellään
taas se
sama kysymys
mitä
rakkaus on
leikistä se
alkaa
muuttuen todeksi
liian monta merkitystä,
jotta yksikään
osaisi juurtua
ja tuoda sen
oikean tunteen
sukupuolien
rakkaus, läheisten
tai vaan kyky
tehdä sanoista
lauluja,
jotta elämä
osaisi kertoa
ja kuunnella
minun tarinani
osaisi ottaa
vastaan ja
minä mietin
pitäisikö silloin
yrittää saada käsi
kädelle vai pelkkä
henki siihen ympäristöön,
jotta elämää rakastava
tuntisi elämäänsä
rakastavan
ajattelen eläviä,
ajattelen kuolleita
ajattelen niitä
asumuksia,
joissa sitaatit
yrittävät kertoa
elämänalaisuuksia
pilvenreunoja,
joissa
enkelit istuvat
ilmeettöminä
auringon nousta
ja irrottaa yöltä
sen siivet vain
hetkeen
auringon laskun
muistuttaa,
että jonain
hetkenä se
kaikki loppuu
ja seuraavana alkaa
kuin ihmisen iho
loppuu ja minuus
alkaa
ollen osa
olemisen suurinta
kauneutta
ihmisen mieli
on muistuttaa
vuodenajoista
tekomme ovat kuin
painovoiman lakeja
meitä vetää puolensa
niin monet
yksityiskohdat,
että pelkomme
eivät
pääsee pakenemaan
meidän on vain
kohdattava itsemme,
kohdattava nykyisyytemme
tämä hetki ja
toisaalta meille
suodaan myös
aina mahdollisuus
ottaa tyyneys
hiljaisuudesta,
lopettaa juoksemasta
niitä elämää
kutovien siteiden
loputtomuuteen
tämä rauhallisuuden
onnellisuus tuntuu
liian monimutkaiselta
ollakseen yksinkertaista
voiko tällaista
rauhaa löytää
elämättä
kieltääkö silloin
onnellisuuden
varjoisan puolen
rakastaako silloin
elämää ihan jokaisella
solullaan vai
jättääkö kuona aineet
huomioimatta
riittääkö se jos sanon
rakastavani ja en
edes tiedä mitä
tarkoitan
tuli vain sellainen
hetki, seistessämme
pihamaalla
suutelin hellästi
suulle ja en
ymmärtänyt miksi,
mutta halusin tehdä niin
tuntui kuin yritin jättää
jäähyväisiä tai
pelkäisin joka
jumalan päivän
olevan viimeinen
ja jotenkin halusin
tuntea miten huulesi
vastaavat,
tunnustavatko
ne samaa onnea
ajatella, jos
moodisi olisikin ollut
eri vuodenajassa
minun heleä
onnen tuntema kevääni
ei
olisikaan
tuntenut kirpeää
pakkastasi
minkä riskin otinkaan
jos se talven kireys
olisikin ollut liikaa
tälle ajassa matkaavalle
kiintymykselleni
tai huuliesi tahto
olisi ollut lähempänä
kätkemisen tunneta
kuin halua avautua
ja tunnustaa yhteinen
uskomme
sitä ei odota,
sitä ei laskelmoi
vaan se kaikki
tulee sielun syövereistä
ahneena ja kyltymättömänä
ja toisaalta
taidokasta elää
juuri tässä
hetkessä ja silti saatoit
olla taas matkoillasi
ajatustesi kauimmaisissa
lokeroissa
minun eläessäni omaa
vuodenaikaani ja sinä
laskettelit omaasi
tarvitseeko sitä
aina nähdä niin
pitkälle,
niitä sisäisiä
pyörteitä tulee ja
menee
minä toivoin huulillani
suudelmaa,
en kuvaa
en sanaa
en piirrosta selityksineen
olin jopa valmis
siihen ettet vastaisi
tiedätkö miltä se
tuntuu, kun
sen suudelman jälkeen
kuulee sanat
olet kaunis, rakas
siinä on jotain
kaunista onnellisuutta,
rauhaa,
johon haluaisin vajota
nyt kun kevääni
on vaihtumassa
kesään, joka
juuri äsken tunsi
pinnallisuuden
lisäksi
jotain sisäistä
jotain vuodenaikojen
paljastumisen tuomaa
kauneutta
mutta en minä
silti vieläkään
mitään rakkaudesta ymmärrä
rauha ja onnellisuus tässä
hetkessä nyt kuitenkin on
se jota odotetaan
syntyväksi
uskossa itseen
ja toiseen ihmiseen
tyyneen ja hehkuvaan henkeen
ja jos siinä
hetkessä katsoo silmiin
voi kuvitella näkevänsä
vuodenkierron paljaimmillaan
tai no ei tätä
kannata jatkaa enempää
ei kukaan kuitenkaan ymmärrä
miksi koivuni
vihreillä lehdillä
makaa
vaaleanpunaista lunta
se
rauha
sellainen
puuttuva palanen,
joka muistinsa
menettäneenäkin
osaa olla
kaunista ja
totta
miten monta
kukkaa olenkaan
poiminut ja
aina ne
ovat kuihtuneet
terälehtensä
pudottaneet
miten niistä
tahtoo tullakin
kaipuunkohteita,
kun tarkoitus
on aina
päinvastainen
tyyni ja
hehkuva henki
tartu minuun
tartu ihoon,
sieluun
ja jätä
vaikka nautinnot
nauttimatta,
jotta
rauha siunaisi
katseellaan
käsillään muovaisi
syvällisyyden,
joka osaisi
rakastaa itseään
yhtä paljon kuin
valkoinen
kunnioittaa mustaa
tai että
yhteys elolliseen
kohtaisi saumattomuutensa
houkuttelisi
koskettamaan,
sitä helpottavaa
iloa, joka
herättäisi sen
hyvän kasvamaan
ymmärtää,
että koskettaminen
ei ole omistamista
ettei sitä pitäisi
himoita eikä surra
kun se kertoo
tarinoitaan
pyyhkii tahrojaan
jättäessään
pelkän kuoren
sydämelleen
uskotko sinä
merkkeihin ja
enteisiin
uskotko
vertauskuvaannollisen
luodin tekevän
reikiä
vai eheyttävän
parsiessaan
kykyynsä tehdä
ihmeitä
ymmärryksellään
taas se
sama kysymys
mitä
rakkaus on
leikistä se
alkaa
muuttuen todeksi
liian monta merkitystä,
jotta yksikään
osaisi juurtua
ja tuoda sen
oikean tunteen
sukupuolien
rakkaus, läheisten
tai vaan kyky
tehdä sanoista
lauluja,
jotta elämä
osaisi kertoa
ja kuunnella
minun tarinani
osaisi ottaa
vastaan ja
minä mietin
pitäisikö silloin
yrittää saada käsi
kädelle vai pelkkä
henki siihen ympäristöön,
jotta elämää rakastava
tuntisi elämäänsä
rakastavan
ajattelen eläviä,
ajattelen kuolleita
ajattelen niitä
asumuksia,
joissa sitaatit
yrittävät kertoa
elämänalaisuuksia
pilvenreunoja,
joissa
enkelit istuvat
ilmeettöminä
auringon nousta
ja irrottaa yöltä
sen siivet vain
hetkeen
auringon laskun
muistuttaa,
että jonain
hetkenä se
kaikki loppuu
ja seuraavana alkaa
kuin ihmisen iho
loppuu ja minuus
alkaa
ollen osa
olemisen suurinta
kauneutta
ihmisen mieli
on muistuttaa
vuodenajoista
tekomme ovat kuin
painovoiman lakeja
meitä vetää puolensa
niin monet
yksityiskohdat,
että pelkomme
eivät
pääsee pakenemaan
meidän on vain
kohdattava itsemme,
kohdattava nykyisyytemme
tämä hetki ja
toisaalta meille
suodaan myös
aina mahdollisuus
ottaa tyyneys
hiljaisuudesta,
lopettaa juoksemasta
niitä elämää
kutovien siteiden
loputtomuuteen
tämä rauhallisuuden
onnellisuus tuntuu
liian monimutkaiselta
ollakseen yksinkertaista
voiko tällaista
rauhaa löytää
elämättä
kieltääkö silloin
onnellisuuden
varjoisan puolen
rakastaako silloin
elämää ihan jokaisella
solullaan vai
jättääkö kuona aineet
huomioimatta
riittääkö se jos sanon
rakastavani ja en
edes tiedä mitä
tarkoitan
tuli vain sellainen
hetki, seistessämme
pihamaalla
suutelin hellästi
suulle ja en
ymmärtänyt miksi,
mutta halusin tehdä niin
tuntui kuin yritin jättää
jäähyväisiä tai
pelkäisin joka
jumalan päivän
olevan viimeinen
ja jotenkin halusin
tuntea miten huulesi
vastaavat,
tunnustavatko
ne samaa onnea
ajatella, jos
moodisi olisikin ollut
eri vuodenajassa
minun heleä
onnen tuntema kevääni
ei
olisikaan
tuntenut kirpeää
pakkastasi
minkä riskin otinkaan
jos se talven kireys
olisikin ollut liikaa
tälle ajassa matkaavalle
kiintymykselleni
tai huuliesi tahto
olisi ollut lähempänä
kätkemisen tunneta
kuin halua avautua
ja tunnustaa yhteinen
uskomme
sitä ei odota,
sitä ei laskelmoi
vaan se kaikki
tulee sielun syövereistä
ahneena ja kyltymättömänä
ja toisaalta
taidokasta elää
juuri tässä
hetkessä ja silti saatoit
olla taas matkoillasi
ajatustesi kauimmaisissa
lokeroissa
minun eläessäni omaa
vuodenaikaani ja sinä
laskettelit omaasi
tarvitseeko sitä
aina nähdä niin
pitkälle,
niitä sisäisiä
pyörteitä tulee ja
menee
minä toivoin huulillani
suudelmaa,
en kuvaa
en sanaa
en piirrosta selityksineen
olin jopa valmis
siihen ettet vastaisi
tiedätkö miltä se
tuntuu, kun
sen suudelman jälkeen
kuulee sanat
olet kaunis, rakas
siinä on jotain
kaunista onnellisuutta,
rauhaa,
johon haluaisin vajota
nyt kun kevääni
on vaihtumassa
kesään, joka
juuri äsken tunsi
pinnallisuuden
lisäksi
jotain sisäistä
jotain vuodenaikojen
paljastumisen tuomaa
kauneutta
mutta en minä
silti vieläkään
mitään rakkaudesta ymmärrä
rauha ja onnellisuus tässä
hetkessä nyt kuitenkin on
se jota odotetaan
syntyväksi
uskossa itseen
ja toiseen ihmiseen
tyyneen ja hehkuvaan henkeen
ja jos siinä
hetkessä katsoo silmiin
voi kuvitella näkevänsä
vuodenkierron paljaimmillaan
tai no ei tätä
kannata jatkaa enempää
ei kukaan kuitenkaan ymmärrä
miksi koivuni
vihreillä lehdillä
makaa
vaaleanpunaista lunta
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=b0FyBhRl8XI
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Eikä vain kerran, tämä pitää kokea kokonaisvaltaisesti. Kumarran ja otan vielä kerran.
Kaunis, hyvä runo.
Sivut