minne onkaan kadonneet
kaikki kivut, tuskat multa
jotka säälimättä piinanneet
on päivää - yöni unta
joko turta olen kipuihin
joko alkaa aika armahin
se mitä niin rukoilin
vai joko minä vaivainen
oon pelkkää nahkaa, luuta
lie taudin kavalan, ahnehen
jo etsittävä muuta
kun pistit, viilsit unessain
ja särjit hennot unelmain
jo vihdoin vapauttain
hyvä kuitenkin hengittää
ja kävellä metsää - maata
kuin pelätä että hellittää
ei sairauteni saata
ja vaikka unelmat särkyikin
ja nuoruus hukkui unihin
niin yhäkin uneksin
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä on mielenkiintoinen runo. Siinä on monta tasoa. Todennäköisesti kipuson psyykkistä laatua ja särkyneen sydämen aiheuttamaa, mutta kolmas säkeistö oli niin riemastuttavan fyysinen, että arvaan unelmien särkymisestä johtuneen kivun jo hellittävän. Todella reippaasti jo suhtaudut elämään viidennessä säkeistössä. Minä en voi tämän kirjoituksesi perusteella uskoa, että pelkkään uneksimiseen on nuoruutesi mennyt. Ja mikä ei tapa, se vahvistaa, eli kuten itsekin toteat, jatka uneksimista ja kirjoittamista.
En saanut oikein selville, mitä kipuja tarkoitit, mutta runosi sai ainakin mukaan , olivat mitä kipuja hyvänsä. Mietteisiin jään.
Minulle tuli mieleen rakastamisenkipu runostasi. Varmaankin runoilet muusta kivusta.
Kärsi, kärsi niin kirkkaimman kruunun saat; tämä ei paljoakaan taida lohduttaa, minua ei ainakaan.
Kun aloin lukea tätä, tempauduin mukaan kuin elämän virtaan - niin sinä kirjoitat sujuen, soljuvasti, teknisesti keveästi mutta kuitenkin täydestä sydämestä ja raskaista tunteista. Ehkä runon "minällä" on nyt levon hetki, ehkä voimien palautumisen aika, se tuntuu vain "oudolta" hetkeltä kaiken jälkeen...Kolahti tuo viimeinen, irrallinen säe.
kaunista ihanaa unelmaa runossasi, tästä on helppo tykätä, kerrot niin hienolla tavalla, kävellä ja hengittää se usein riittääkin elää ja nauttia tässä ja nyt, hieno runo
Taas sain lukea todella
hienon runon.
Hyvä.
Sivut