Mietin elämääni
riippuvuussuhteiden
tahtoa ja estoa
roikkua
henkisen selkärankani
seksuaalisena siteenä
jokaista pidättäväisyyden
juurta, joka
napsahtaa poikki
päästäen tunteeni valloilleen
siinä virrassa haluan tunteitani vietävän
siinä virrassa
jokainen vuodenaika
on alttiina valolle
pimeydelle
alttiina menestykselle
yhtä paljon kuin menetykselle,
joka kaivertaa arpensa
somasti hipiääni
-
aloin jo laskea
niitä kuherruskuukausien
lukumääriä,
kiinnekohtia,
jotka euforiassaan
polttivat sisuskalujani
niitä riippuvuuteen johtaneita polkuja
tai
elinikäiseen ystävyyteen
johtaneita portaita,
joilla näen
edelleen
tunteiden kauneuden
vilkuttavan
ja siinä virrassa näin
ja tunsin
miten en vastustellut,
en antanut minkään
rationaalisen tai
irrallisen sivujuonteen
keikuttaa sitä kasvavaa paloa
joka tiesi tunteen
puolikaan hipaisun johtavan
kosketukseen
estottomuuteen, joka
puolestaan
tarvitsi oman hetkellisyytensä
muuttuakseen taas
kohta sietämättömyydeksi
ja vastenmielisyydeksi
kun se otetaan ulos
kontekstistaan
haudataan elävältä,
jotta sen voisi unohtaa
juottaa humalaan ja
kieltää koskaan tunteneensa
kysyn siis,
olisiko se luonnotonta,
jos en silloin kaipaisi,
hakisi lohdutusta elämälleni
-
vaikeinta kaikessa
lienee syyllisyyden tunto,
joka kuolasi merkkinsä
jokaisen avatun oven pieleen
muistutti miten omien tarpeiden
yksinoikeus voi tukahduttaa
olin takertunut siihen virtaan,
enkä enää antanut
sen virrata lempeydessään
omahyväisyyteni
haaroitti tunteeni
ja jotenkin liu’uin aina
siihen samaan
pisteeseen
ja silti olin
jo pitkään jättänyt
jotain itsestäni
sen osan, joka
kielsi henkeäni
tarttumasta
sen osan,
joka halusi lopettaa
valloittamasta
sen osan, joka
kiintymyksensä aallonharjalla
aina tietää
olevansa kuilunsa pohjalla
paljastaen elämänsä sietämättömyyden,
jolla ei ehkä olekaan tarkoitusta
olenko silloin väärässä vai asuuko se ihmisessä?
-
rynnäköin kuin
armeijassa,
kylmää metallia
valloitukselleni
murtaakseni,
saadakseni tahtoni,
joka oli henkeni
korkein tuote
ja se aita
oli korkea kiivettäväksi,
sulkeakseni päivän
pois ajastaan
joskus tuntui, että olin valmis
uhraamaan kaiken
vain yhden hengen tai
jotta yhden hetken näkisin kuvani selkeämmin
saisin uskoni takaisin
ihmiseen,
takaisin laajempaan käsitteeseen
siitä avoimen kolmion käsitteestä,
joka
virtaa turvallisuutena
ja tietämättömyytenä
elämän oikeasta tilasta
-
sammuttamalla valot
elämää hallitsevat kuvat
eivät katoakaan
miten aikaa syönyt
keho alkaakin näyttää
enemmän ruumiilta
miten kaikkea palvomaansa
voi kohta inhota aivan
samoista syyjuurista
tai kuinka aurinko
lämmitti sormiasi ja
silti ne hytisivät sen
kaiken kauneuden kaipuussaan
miten saatoin
pidellä sinua sylissäni
ja silti kaukana
silmieni syvyyksissä
näin aina toiset
kasvot
näin miten sateenkaari
osui isompiin pisaroihin
ja kuljetti uutta aarrettaan
lähemmäs sitä samaa virtaa
-
en uskonut elämään
jota vietin
ymmärsin olevani
illuusio,
houkutus
mutta silti tunsin vahvan
pakottavan tarpeen olla kiitollinen
siitä mitä olin saanut kokea
ymmärsin
ettei tuntien laskeminen,
synnittömyyden tunteminen
ollut se oikea vapauden
tunne toiveen
tai aavistuksen
kykyyn nähdä syvemmälle
omaan paratiisiinsa
mutta olin
nähnyt mitä
se tekee ihmiselle
-
olin nähnyt rakkauden syvimmän
olemuksen,
tuntenut anteeksiannon voiman
miten uljaasti se liukenee ihmiseen
ja silti olemme
tässä virrassa,
huumaamme mielemme
ettemme näkisi
miten elämme omaa elämäämme
jokin meissä tappelee
sitä vääjäämätöntä vastaan
luulemme käytettävyyden
antavan luvan
käyttää hyväkseen
ja teemme itsestämme
pelkkiä puolikkaita,
tuomalla osia itsestämme,
viemällä osia toisistamme
saamatta koskaan kokea
niitä etsimiämme asioita,
joita ei tunnu olevan olemassakaan
-
olen kuullut tämän aiemminkin
itsepetos identiteetin navan ympärillä
me muovaudumme johonkin
pisteeseen, jonka jälkeen
side venyy ja katkeaa
koska emme halua olla rehellisiä
vaan muutamme suhteen
epätaloudellisuuteen ja
maksamme kaiken katteettomuudellamme
mikä vitun Aristoteles
tulee sanomaan minulle
miten minun pitää elää
kasvattaa henkeni kiinni ruumiiseeni
etten näe
kehossamme kauneuden muovaamia kasvoja,
syvimmän hengellisen arvon merkitystä
tai moraalin suurinta kukkulaa
ja silti se sama elämä
on tehnyt minut onnettomaksi,
osaamatta tehdä ketään omaksi kuvakseen
-
totuushan on, että
teeskentelemme ja
olemme puolikkaita
mieluummin puolikkaita
kuin yksinäisiä
polttaessamme jokaisen
mielikuvan,
kaiken sulouden
ojennetuin varpain,
taivutetuin polvin
ja henkisen yhteyden menettäneenä
kuten potkaisemme
pikkuhousumme nilkoistamme
himon polttaessa
ja kadottaessaan kontrollinsa haluamaansa älyllisyyteen
-
I can't take it anymore,
I can't...
en jaksa nähdä valheeni taakse
miten uneni kehdossa uinuu lapsi,
virrassa ihmisen elämä
sumussa silmäin loiste ja henkemme jalo vire
-
kadotin itseni
ollessani sinä virrassa
ollessani ja
yrittäessäni selviytyä
luomistyön täyttymyksestä
kohdata tämä tyhjyys
täynnä itseään
tämä ihminen, joka
jättää jälkensä
hehkuvaan taivaan kanteen
pimeään jaksoon
tuskallista tietoisuutta,
jossa kipu heikkenee
lointuen kauemmas ja viimein kuolee
poisajettu viha ja katkeruus sisimmässään
kuitenkin ymmärtäen ja antaen rakkaudelle mahdollisuuden
nähden kiitollisuuden silmissään aivan kuin olisi antanut lupauksen elää kasvoillaan henkensä kauneimpana esikuvana
tietämättä mitä se oikeasti tarkoittaa
-
mistä mittaamattomien
etäisyyksien takaa olemme nousseet
mitä valoa ja pimeää tunnustamme,
minkä muotoista
kadotusta pelastuksellemme
rajattoman avaruuden
rajat ovat kadonneet,
olen yksi ja sama ruumis
olen mieli mielessäsi
tunnustelen sormin,
luen sinua kuin avointa kirjaa,
jonka olet kirjoittanut
sen me olemme
halunneet sietämättömyydeltämme
-
me olemme se halu ja kiihkeys,
joka vastaa kun huulilta kysytään
kun se palava ruumis herää eloon, kun sitä kosketetaan
rahalla tai rahattomana
se avautuu ja
kasvattaa juurensa
siihen virran penkereeseen
avaa muotonsa
tullen ja mennen
ollen muisti ja kadonnut menneisyytensä
ja sen tunteen samanlaisuuden voi tietää vain toinen samanlainen, jota on kosketettu samaan kohtaan
miten se tuntuu
sisäisen kuoleman jälkeen elämältä,
kun ymmärtää totuutensa kaiverretun ruumiiseensa
ymmärtääkseen itsensä
tai
nähdäkseen, jotta ei koskaan unohtaisi
miten ihanalta se tuntuukin
katsella sitä virtaa ja kysyä,
missä on sinun todellisuutesi, nähdä ja uneksia samaa asiaa
miten henkesi kasvaa ja sydämesi sykkii
yrittäessään sytyttää valon liekkiä muotoonsa
ympäröivä pimeys näkyväksi
riippuvuussuhteiden
tahtoa ja estoa
roikkua
henkisen selkärankani
seksuaalisena siteenä
jokaista pidättäväisyyden
juurta, joka
napsahtaa poikki
päästäen tunteeni valloilleen
siinä virrassa haluan tunteitani vietävän
siinä virrassa
jokainen vuodenaika
on alttiina valolle
pimeydelle
alttiina menestykselle
yhtä paljon kuin menetykselle,
joka kaivertaa arpensa
somasti hipiääni
-
aloin jo laskea
niitä kuherruskuukausien
lukumääriä,
kiinnekohtia,
jotka euforiassaan
polttivat sisuskalujani
niitä riippuvuuteen johtaneita polkuja
tai
elinikäiseen ystävyyteen
johtaneita portaita,
joilla näen
edelleen
tunteiden kauneuden
vilkuttavan
ja siinä virrassa näin
ja tunsin
miten en vastustellut,
en antanut minkään
rationaalisen tai
irrallisen sivujuonteen
keikuttaa sitä kasvavaa paloa
joka tiesi tunteen
puolikaan hipaisun johtavan
kosketukseen
estottomuuteen, joka
puolestaan
tarvitsi oman hetkellisyytensä
muuttuakseen taas
kohta sietämättömyydeksi
ja vastenmielisyydeksi
kun se otetaan ulos
kontekstistaan
haudataan elävältä,
jotta sen voisi unohtaa
juottaa humalaan ja
kieltää koskaan tunteneensa
kysyn siis,
olisiko se luonnotonta,
jos en silloin kaipaisi,
hakisi lohdutusta elämälleni
-
vaikeinta kaikessa
lienee syyllisyyden tunto,
joka kuolasi merkkinsä
jokaisen avatun oven pieleen
muistutti miten omien tarpeiden
yksinoikeus voi tukahduttaa
olin takertunut siihen virtaan,
enkä enää antanut
sen virrata lempeydessään
omahyväisyyteni
haaroitti tunteeni
ja jotenkin liu’uin aina
siihen samaan
pisteeseen
ja silti olin
jo pitkään jättänyt
jotain itsestäni
sen osan, joka
kielsi henkeäni
tarttumasta
sen osan,
joka halusi lopettaa
valloittamasta
sen osan, joka
kiintymyksensä aallonharjalla
aina tietää
olevansa kuilunsa pohjalla
paljastaen elämänsä sietämättömyyden,
jolla ei ehkä olekaan tarkoitusta
olenko silloin väärässä vai asuuko se ihmisessä?
-
rynnäköin kuin
armeijassa,
kylmää metallia
valloitukselleni
murtaakseni,
saadakseni tahtoni,
joka oli henkeni
korkein tuote
ja se aita
oli korkea kiivettäväksi,
sulkeakseni päivän
pois ajastaan
joskus tuntui, että olin valmis
uhraamaan kaiken
vain yhden hengen tai
jotta yhden hetken näkisin kuvani selkeämmin
saisin uskoni takaisin
ihmiseen,
takaisin laajempaan käsitteeseen
siitä avoimen kolmion käsitteestä,
joka
virtaa turvallisuutena
ja tietämättömyytenä
elämän oikeasta tilasta
-
sammuttamalla valot
elämää hallitsevat kuvat
eivät katoakaan
miten aikaa syönyt
keho alkaakin näyttää
enemmän ruumiilta
miten kaikkea palvomaansa
voi kohta inhota aivan
samoista syyjuurista
tai kuinka aurinko
lämmitti sormiasi ja
silti ne hytisivät sen
kaiken kauneuden kaipuussaan
miten saatoin
pidellä sinua sylissäni
ja silti kaukana
silmieni syvyyksissä
näin aina toiset
kasvot
näin miten sateenkaari
osui isompiin pisaroihin
ja kuljetti uutta aarrettaan
lähemmäs sitä samaa virtaa
-
en uskonut elämään
jota vietin
ymmärsin olevani
illuusio,
houkutus
mutta silti tunsin vahvan
pakottavan tarpeen olla kiitollinen
siitä mitä olin saanut kokea
ymmärsin
ettei tuntien laskeminen,
synnittömyyden tunteminen
ollut se oikea vapauden
tunne toiveen
tai aavistuksen
kykyyn nähdä syvemmälle
omaan paratiisiinsa
mutta olin
nähnyt mitä
se tekee ihmiselle
-
olin nähnyt rakkauden syvimmän
olemuksen,
tuntenut anteeksiannon voiman
miten uljaasti se liukenee ihmiseen
ja silti olemme
tässä virrassa,
huumaamme mielemme
ettemme näkisi
miten elämme omaa elämäämme
jokin meissä tappelee
sitä vääjäämätöntä vastaan
luulemme käytettävyyden
antavan luvan
käyttää hyväkseen
ja teemme itsestämme
pelkkiä puolikkaita,
tuomalla osia itsestämme,
viemällä osia toisistamme
saamatta koskaan kokea
niitä etsimiämme asioita,
joita ei tunnu olevan olemassakaan
-
olen kuullut tämän aiemminkin
itsepetos identiteetin navan ympärillä
me muovaudumme johonkin
pisteeseen, jonka jälkeen
side venyy ja katkeaa
koska emme halua olla rehellisiä
vaan muutamme suhteen
epätaloudellisuuteen ja
maksamme kaiken katteettomuudellamme
mikä vitun Aristoteles
tulee sanomaan minulle
miten minun pitää elää
kasvattaa henkeni kiinni ruumiiseeni
etten näe
kehossamme kauneuden muovaamia kasvoja,
syvimmän hengellisen arvon merkitystä
tai moraalin suurinta kukkulaa
ja silti se sama elämä
on tehnyt minut onnettomaksi,
osaamatta tehdä ketään omaksi kuvakseen
-
totuushan on, että
teeskentelemme ja
olemme puolikkaita
mieluummin puolikkaita
kuin yksinäisiä
polttaessamme jokaisen
mielikuvan,
kaiken sulouden
ojennetuin varpain,
taivutetuin polvin
ja henkisen yhteyden menettäneenä
kuten potkaisemme
pikkuhousumme nilkoistamme
himon polttaessa
ja kadottaessaan kontrollinsa haluamaansa älyllisyyteen
-
I can't take it anymore,
I can't...
en jaksa nähdä valheeni taakse
miten uneni kehdossa uinuu lapsi,
virrassa ihmisen elämä
sumussa silmäin loiste ja henkemme jalo vire
-
kadotin itseni
ollessani sinä virrassa
ollessani ja
yrittäessäni selviytyä
luomistyön täyttymyksestä
kohdata tämä tyhjyys
täynnä itseään
tämä ihminen, joka
jättää jälkensä
hehkuvaan taivaan kanteen
pimeään jaksoon
tuskallista tietoisuutta,
jossa kipu heikkenee
lointuen kauemmas ja viimein kuolee
poisajettu viha ja katkeruus sisimmässään
kuitenkin ymmärtäen ja antaen rakkaudelle mahdollisuuden
nähden kiitollisuuden silmissään aivan kuin olisi antanut lupauksen elää kasvoillaan henkensä kauneimpana esikuvana
tietämättä mitä se oikeasti tarkoittaa
-
mistä mittaamattomien
etäisyyksien takaa olemme nousseet
mitä valoa ja pimeää tunnustamme,
minkä muotoista
kadotusta pelastuksellemme
rajattoman avaruuden
rajat ovat kadonneet,
olen yksi ja sama ruumis
olen mieli mielessäsi
tunnustelen sormin,
luen sinua kuin avointa kirjaa,
jonka olet kirjoittanut
sen me olemme
halunneet sietämättömyydeltämme
-
me olemme se halu ja kiihkeys,
joka vastaa kun huulilta kysytään
kun se palava ruumis herää eloon, kun sitä kosketetaan
rahalla tai rahattomana
se avautuu ja
kasvattaa juurensa
siihen virran penkereeseen
avaa muotonsa
tullen ja mennen
ollen muisti ja kadonnut menneisyytensä
ja sen tunteen samanlaisuuden voi tietää vain toinen samanlainen, jota on kosketettu samaan kohtaan
miten se tuntuu
sisäisen kuoleman jälkeen elämältä,
kun ymmärtää totuutensa kaiverretun ruumiiseensa
ymmärtääkseen itsensä
tai
nähdäkseen, jotta ei koskaan unohtaisi
miten ihanalta se tuntuukin
katsella sitä virtaa ja kysyä,
missä on sinun todellisuutesi, nähdä ja uneksia samaa asiaa
miten henkesi kasvaa ja sydämesi sykkii
yrittäessään sytyttää valon liekkiä muotoonsa
ympäröivä pimeys näkyväksi
Selite:
https://www.youtube.com/watch?v=BIPUaokQOcA
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut