Kädet

Vaimeaa murinaa. Ei uhkaavaa tosin, vaan miellyttävää. Kärsimättömän mielen ikuisuudeksi luoma hetki matelee kohti tuon murinan katoamista. ”Hetki vielä”, ajattelen ottaessani ensimmäistä askelta kohti vaimenevaa ääntä. Toisella osuu silmääni aurinko. Se hyväilee kasvojani lasiruudun, taivaan ja saavuttamattomuuden takaa. Se piristää. Askeleet tuovat vaienneen murisijan sylini ulottuville. Kiedon sormeni mustaan kahvaan kurottaen käteni vastaparilla kohti tutuinta pientä astiaani. Hienoisen kallistusliikkeen jälkeen vaihtavat sormeni valkoiseen kahvaan. Hymyilen saavuttamattomuudelle.

Musta ja valkoinen korostavat toisiaan lämmittäen kättäni. Näin on kahvi täydellistä, sanoisi joku. Vastapari kaataa, sekoittaa, läikyttää. Näin on kahvi täydellistä, sanon minä katsoessani pöydälle muodostunutta tuoretta kullanruskeaa tahraa. Nostan kultaani. Suutelen. Hymyilen jälleen saavuttamattomuudelle.

Kieleni maistaa ruskean, purut, veden ja hiukan valkoista. Se maistaa myös jotakin, jota käteni eivät sen edessä kannattele, ihanuuden. Tuon, joka täyttää muutkin aistini. Tuon, jonka muistan joka siemauksella. Muistan sen koska se ei enää täytä aistejani. Vain näköäni pistää jo vanhentunut tahra. Valkoinen kahva on lipunut sormistani. Kulta on jättänyt jälkeensä vain astian. Ruskea ei enää peitä onttoa sisusta. Pitäisikö hymyillä saavutetulle? Olisi varmaankin pitänyt hymyillä kun sillä oli vielä ollut saavutettavaa.