taivaanrannan taakse, pilven reunalle

Ukki oli se ensimmäinen raastava, läheisen ihmisen poismeno joka pientä maailmaani aikoinaan järkytti ja toi kuoleman lähelle.
Mutta kyllä anoppivainaani irtaantuminen tästä maailmastakin oli ravisuttava kokemus. Hän oli minulle kuin toinen äiti ja toden sanoakseni, melkeinpä äiti enemmän kuin oma biologinen äitini. Hänen siipiensä suojaan oli niin hyvä mennä ja itkeä, jos itketti.
Ajattelin hautakummulla, että miksi Luoja teki minulle näin ja otti hänet pois. Ihmisen, jonka kuvittelin olevan elämässäni vielä vuosia, vuosia. Ja sitä, miten hän lupasi tulevien lapsiemme hoitajaksi niin pitkäksi aikaa, kun hänen voimansa ja kuntonsa sen vain sallisivat.

Hän ei nähnyt sitä ainuttakaan lastamme, emmekä me olleet edes papin pakeilla hänen poismenonsa aikaan vielä käyneet.
Ja miten satuttikaan nähdä ja kuulla appiukon tuska Luojan järjestämän eron jälkeen, sitä kuinka kipeästi se sattuu ja saa aikuisen, raavaan miehen vuodattamaan kyyneleitä, kiroamaan taivaat ja maat siitä, että hänet jätettiin yksin.
Liian paljon liian lyhyessä ajassa, enkä löytänyt lohdutuksen sanoja hänelle varmaan yhtään. Aika parantaa haavat, mutta ei se tuo koskaan rakasta ihmistä enää lähelle. Ei ennen kuin hän itse pääsi taivaanrannan taakse, pilven reunalle rakkaansa luokse.

Noiden poismenojen välissä lähti myös äitini yläkertaan, mutta ikävä kyllä minusta ei ole kirjoittamaan hänestä kaunista, ikävöivää muisteloa. Hän oli äiti minulle niin kauan kuin lapsi äitiä tarvitsee, mutta kun vanhenin – viisastuin ja koin kipeästi sen, miten veljeni oli äidilleni aina kuin kukka kämmenellä huomaamatta, miten oli minut – lakastuneen kukkasen pudottanut kädestään jo vuosia sitten. En syytä häntä, elämä oli paljon kovempaa niin taloudellisesti kuin muutenkin ollessani pieni ja niin paljon parempaa taas sitten, kun veljeni näki päivänvalon.
Ei äitini varmaan tietoisesti halunnut minua syrjäyttää veljeni syntyessä, mutta minä tunsin sen jo hyvin pienenä ja se tunne vain vahvistui vuosi vuodelta, ja järki kasvoi sen myötä. Nukkukoon rauhassa äitini, en mustamaalaa Sinua mitenkään ja kiitän elämästäni. Uskon saaneeni siltä enemmän, kuin Sinä koskaan vaikka kasvatitkin valtavia kipukynnyksiä minulle ylitettäväksi. Olen varmaan ollut silloin henkisesti voimakkaampi, vaikka tätä nykyä olenkin kai enää vain murusia siihen verrattuna.

Isän poisnukkuminen sitten -03 repi minua moneen, vuosien takaisiin hetkiin jolloin hän oli vielä oma itsensä eikä sairauden muuntama mies josta en löytänyt omaa isääni enää muuten, kuin ulkomuodollisesti ja hymyissä, niissä harvoissa hymyissä joihin hän viimeisen vuotensa aikana enää edes kykeni. Sairaalassa tapaamisten tuska, kun hän ei ollut enää läsnä, ei juuri katseiden kautta eikä varsinkaan puheessa, koska hän ei pystynyt puhumaan kielen leikkaamisen jälkeen vaikka hänelle uusi kieli kyllä rakennettiinkin. Se oli surullista, niin surullista katseltavaa. Oli jotain kuitenkin, josta kuoriutui entinen vaijani ja se oli hetki jolloin tyttäreni kertoi hänelle sairaalassa odottavansa vauvaa. Ensimmäisen kerran hän liikutti huuliaan ja sanoi äänettä selvästi tyttärelleni
’ onneksi olkoon ’ vedet silmissä. Emme mekään kuivin silmin siinä hetkessä olleet, emme !

Surullisinta tässä kaaoksessa oli se, ettei tyttäreni enää odotusaikanaan uskaltanut mennä pappaansa katsomaan sairaalaan, koska hän sai sairaalabakteerin ja luonnollisesti lapseni pelkäsi tulevan, oman lapsensa puolesta. Sairaalasta vakuutettiin kyllä, että hengityssuojaimia pidettäessä ja käsineitä kädessä ei ole mitään vaaraa, mutta jokainen varmaan ymmärtää ettei noina odotuskuukausina halua ottaa tieten tahtoen mitään riskiä tulevan lapsen vuoksi.

Niin kaunista ja niin liikuttavaa oli katsoa, miten tyttäreni jätti jäähyväisiä papalleen pikkuinen vauva massussaan kasvamassa ja kuinka suuria kyyneleitä vyöryi hänen kasvoillaan eron kivusta ja vuosien kauniista muistoista. Elämän on kuitenkin aina jatkuttava, vaikka yksi kerrallaan meiltä riipaistaankin joku rakas läheltä pois. Eikä suinkaan vähiten silloin, kun uusi elämä kasvaa itsessä.