kuljettava teitä,
joita jatkettiin
niin tästä taakse kuin eteenpäin,
liitettiin meihin.
Se on ollut pysyvä liitto.
Viatonta piirileikkiähän se aluksi oli.
Mutta entä sen jälkeen?
Käsi kädessä
sydän sydämeen nojaten kulkivat
pitkän sillan yli,
joka silloin tuntui niin lyhyeltä,
ja entä sen jälkeen? Minne?
Vain he sen tiesivät!
Tai joskus nähtiin
heidät yhdessä
porttikäytävän lamppujen alla,
ennen elokuvanäytöstä,
katseleva kuvia kohtauksista.
Tähdet kaukana, merien takana
ja tässä ne sykkivät,
kimmelsivät heidän silmissään.
Hääkuva.
Viehättävä morsian pukeutunut
kuin Ester Toivonen,
kevyeen ja valkoiseen.
Se puku,
kuin vastasatanut ensilumi,
ohut ja myötäilevä,
joka pihamaamaan pensaat ja nurmen
kauniisti peitti.
Ja nuori mies,
melkein lapsenkasvoinen,
mutta vakava ja ryhdikäs.
Ja kenttäharmaat, kuin kiireessä
niitä ei olisi vielä ehtinyt vaihtaa.
Rauha, rauha on solmittu.
Elämä alkoi alusta uuden rajan sisällä.
Rauha oli epävarmuutta,
mutta myös uutta toivoa.
Se oli astia,
vaikka vain vanha emalimuki,
jonka reunasta pinta lohjennut,
ja minulla vasta pohjapeitossa,
kun viiden lapsen äiti,
naapurin pyöreävatsainen rouva,
kertoi meille,
isommille kakaroille
(tai ehkäpä vain minulle),
ilouutisen:
Äitinsä kasvot se saa,
tuleva perheen lisäys,
pihan uusi pentu.
Kotilahden pinta kultaisena
silloin hetken väräjää,
kuin onnellisesta naurun hyrähdyksestä.
Tie kesken,
muttei päättyvä.
Siihen pystytettiin,
jos oikein muistan,
tietyön merkki
ja sen takana ikiaikainen siirtolohkare,
joka räjäytettiin marjamaalta, tielinjalta,
nyt kivimurskana asfaltin alla..
Oliko silloin kolea mutta kirkas syyspäivä?
Niillä rajoilla, ehkäpä.
(Keski-Euroopan
mitäänsanomaton ilmasto
ei vielä täällä saakka.)
Saman katon alle,
uunilämpöisten huoneiden ahtauteen sopeutetut
ehtookellojen kumusta
lauantain toivottujen viimeiseen säveleen
- kun hämärtää
radion ääressä hartaina
ja saunapuhtaina istuivat
suosikkiaan odottaen,
että se vihdoin soisi:
Warum?
Kenpä tietäis' sen
kun vain rakastivat
ja on yhä se voima,
että koti,
että pieni kaupunki järvien sylissä,
että maailma
että ihminen loputtomiin
nähden tulevan menneenä
ja tuntien menneen tulevana.
Mitä silloin morsiamen käsissä
siinä kukkavihkossa?
Oliko siinä metsäkukkia?
Ei metsäkukkia, ei villiruusuja,
kimppu neilikoita,
punaisia kylläkin.
Kaupungin läntisellä laidalla
yölinnun laulu meidät valveilla piti,
kunnes uni vihdoin voitti.
Pieni kaupunki sulki itsensä maailmalta.
Sen suojeluksessa tuntui elämä
niin tutun turvalliselta.
Jokainen kykenevä rakensi,
opetti, leipoi, pesi pyykkiä,
vaihtoi, myi ja osti,
ja vanha aika pysähtyi ihmetellen,
kun uusi otti ensimmäisen
tunnustelevan ja varovaisen hypähdyksen:
Rock Around The Clock!
Mutta se vaimeni pian,
puheen sorinaan,
liikenteen hyrinään,
elämänmenoon,
ja huoneisiin alkoi hitaasti virrata
iltapäivän valoa,
huomaamaton siirtymä kohti iltaa,
pitkät ja rauhalliset soinnut,
muistojen sitomista muistoon,
vailla ajan ankaraa logiikkaa,
ne vain olivat – ne vain ovat,
päivän hidasta kääntymistä,
jolla vain yksi yhteinen jakaja:
me, jotka olimme sen kokeneet,
me, joiden sydänten läpi se veri
on pitkän päivän virrannut.
Kellon ympäri.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut