Tässä pöydässä illan tullen viimeisen kerran
me yhdessä,
me, jotka olemme samaa lihaa ja verta.
Kovin ovat lapsemme kasvaneet.
Paljon pieneksi jääneitä vaatteita
ja laatikoittain leluja
siirretty ullakolle.
Lapset? Joko he lähtivät?
Miksi niin pian
ja vielä yön selkään?
Miten aika onkaan mennyt niin nopeasti!
Olisimmehan me voineet vielä
tässä yhdessä olla
ja aikaa viettää.
Niin monta hauskaa juttua
jäi meiltä kesken.
Kun uuden aamun valo istuu pöytään
vapaalle paikalle
odottamaan keskustelun avausta,
kuten jokainen aamu
tätä ennen,
nyt me vain katselemme
hämmentyneinä toisiamme,
me kaksi, sinä ja minä.
Nyt on aika kai vihdoin
jo tutustua toisiimme.
Miten kauniit säihkyvät silmät sinulla onkaan,
- nyt sen näen,
ja sinun hymysi
saa sydämeni sykkimää kiivaammin.
Selite:
Tämän runon olin kirjoittanut syksyllä 2002 vähän ennen, ehkä muutamia kuukausia ennen kun onnettomuus tapahtui. En osannut aavistaa silloin tulevaa. Kaikki ei käy aina niin kuin runossa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kauniit muistot kuitenkin jäljellä.
nämä tiedot kulkevat omia teitään
Sivut