SILLOIN

Nuori nainen, jolla on leveä lanne, on sitonut hameenhelman lantion alle. Vastarannalla, salmen takana, haapa havisuttaa lehtiään kuin merkiksi: nyt on aika verestävän taivaansilmän sulkeutua ja vireitten tyyntyä.
Nainen seisoo kumarassa, sääret pohkeita myöden rantavedessä, huljuttelee hitaasti lakanaa veden alla, nostaa sen vettä valuvana ylös ja painaa uudelleen veden alle. Vartalo huojuu pienessä liikkeessä, tasaisesti kuin seinäkellon heiluri, vasemmalle, oikealle, eestaas ja huuhdeltava lakana tekee laajempaa liikettä käsissä. Hän nostaa lakanan vedestä. Salmen suulta kuuluu toisenlainen veden läiske. Lintu juoksee veden pintaa, siivet lyövät vettä tarmokkaasti, nousee, vaikka vaikeasti, ja kohta ääni muuttuu siipien havinaksi kohti punaista, paisunutta palloa, joka on vierähtämäisillään selän takaisen vuoren taa.

Pesijänainen oikaisee selkänsä, taittaa lakanan moninkerroin, ottaa sen päistä kiinni tiukasti. Hän vääntää lakanaa käsissään vastakkaisiin suuntiin. Valuva vesi lotisee tyyntyneeseen salmen pintaan. Lokki tekee kierroksen, kirkaisee ja koklottaa, lentää pois, kun viimeiset pisarat tipahtelevat. Sitten lyhyt muistohetki. Luonto hiljenee.
Nainen laskee laakealle rantakivelle kostean lakanan. Järven takaa kuuluu koiran haukuntaa, johon joukko lokkeja vastaa kiukkuisesti. Saaren takaa tulee esiin vene. Joku soutaa rauhallisin aironvedoin, kokka kääntyy salmea kohti. Veneessä on kaksi miestä.

Yhä sitä hukkunutta etsitään, pientä lasta. Ei se enää ole pohjassa. Se nousi jo, lentoon, nainen ajattelee.
Se nousi, vaikka olisi vielä tahtonut jäädä.
Hän kerää lakananyytit rantakiveltä koriin, laskee helmansa alas, nostaa korin kaksin käsin vatsan päälle ja taivuttaa vartalonsa takakenoon. Siinä asennossa raskaus jo näkyy. Lapsen pitäisi syksyllä, kun haapa on lehdetön. Silloin vesi rannassa on jo riitteessä.