Ruskea autiomaa, hiekkaa, kiveä ja savea,
kattona savua.
Vaellan nääntyneenä, janoisena,
mutta päätän osoittaa ja
varistaa päältäni uuden hahmon,
jonka esittelen maailmalle,
Tarinan, jota ei ole,
alkusoiton, joka varastaa näytöksen
uhkuen ja uhitellen,
kuin pullistelevat ukkospilvet,
ja maan juova saa taas nostaa päätään,
ja sen avatusta suusta tihkuu kirkasta nestettä,
Kuiskaukset maan alta,
heikot kuin elämän viime henkäys,
tahdon säikeet,
yhdistyvien kielten tanssi,
ja lopulta maa tärähtelee jättiläisten askeleista.
Se virtaa suonissa kuin valkea virvatuli,
tuska ja intohimo,
männät, jotka pusertavat esille voiteet,
ja sata lääkäriä nivoo yhteen katkenneet muistot,
ja liittää päällikön selkärankaan kuvasarjan,
virtapiirin, joka johtaa yhteislaulua,
kuolemattomien siipien kuvion.
Huomaamatta olen ilmassa,
mutta pidän mielessä.
Muistan, miten täytyy painua alas,
jotta saa syntyä
kokonaisena uudestaan tähän maailmaan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kuvat muuttuvat, pauhaavat, valuvat yli äyräittensä, vavahduttavat, liikuttavat kiviä ja maa järisee.
Mehevää ja taidokasta runoilua. Mahtava viimeinen säkeistö soi kirkkaana ja kevyenä.
Täytyy vain ihailla tällaista luomisen lahjaa.