En ollutkaan sun arvoinen

Mikä on se
elämän
lävistämä
möykky
 
silmännurkassa
asustava kyynel,
joka tietää
 
osaa
hyväillä
omaa epätoivoa
ja utuisen tuntuista
menneisyyttään
 
ja värähtää
toiveikkuutta
niin kuin
ihmisyys tuntee
arvonsa
 
 
 
aiemmin
tupakoidessani
tunsin miten se
savu saavutti
varjonsa
 
suuntavaistonsa
juopumuksen tilaan
 
olin vieras
vieraassa
elämässä
 
epävarmuus,
joka halusi
kieltää itsensä
 
 
ei alkanut mistään
ja silti se
putosi
pyytämättä
 
yksinäisyyteensä tai
sellaisiin
kuihtuneisiin
haaveisiin,
joita ei kukaan
näe edes
 
suun kuivaamaa
krapulaa potiessaan
 
 
 
kumma juttu,
kun aloittaa elämänsä
pitkin tyyntä,
pehmeää
 
ja sitten
ryömiikin elämän
kokoiseen
paperipalloon ja
joku sytyttää
sen
 
sytyttää koko
kevään ja
sydämen
vierustan lämpöön
 
sielua miellyttäviä
ominaisuuksia,
miten ovi seuraa toistaan
 
sula vaha liukenee
rajaten päivän
yöhön
 
päättymätön liike
päättymättömässä
kyvyssä maata
 
hengen ja materian
kadota,
niin kuin
valo työntää
pimeyttä
edellään
 
silkin pehmeyttä
puhtaalla iholla


 
sitä sen
täytyy olla,
huokaus tuuleen
 
silloin kun
yö tuntuu omimmalta
ja sitä odottaa
uuden aamun
 
päivän täyttää
sisin rakkaudella
 
 
 
se kuulostaa
ihanalta,
miten vaatteet
valahtavat lattiaan
 
ahnas huuto
sisimmästä
kiirehtii
 
riisuu enkelinsä,
jotta tuntisi taas
 
tuntisi sen
väreilevän pinnan
 
rinnan ja vaikka
kuva ei
ollut täydellinen
 
oli se silti aina
mahtavista
mahtavin tunne,
joka vyöryi
toiveena
 
niin kuin kaunis
katse voi vaan
hipaista ja
sytyttää koko
tienoon
 
 
 
aiemmin putosi epätoivo,
nyt se vaihtui
 
onnen tunteeseen
 
kuinka se
putosi sielussaan
 
herätti hellyyden
 
 
 
tunnistaako
nainen,
samaa
 
tunteeko
tyydyttymättömyyden
synnyttämän
toiveen
 
ettei elämä
takertuisi tähän
hetkeen
 
antaisi unohduksen
vallata hetkeä
vain polttaakseen
hetkellisyyttä
 
viinan tapaista
kykyä
polttaa sisuksia
ja hetken päästä
tuntea
huimausta, joka
oksentaa eilisen

onnen sisuksistaan
 
 
 
tarkastelin
kasvonpiirteitäsi,
annoin käteni
laskeutua
 
laskeutua kuten
lauseet
olivat juuri
hetkeä aiemmin
virranneet suulta
suuhun
 
tunsin miten jokainen
sana rakasteli
kasvojesi
jokaista kohtaa
 
jokaista hupakkoa
unelmaa,
jokaisesta himosta
märkää suudelmaa
 
 
 
tuntui kuin raja
olisi ylitetty,
kaikki ne virrat
 
kaikki ne
ne hetket jolloin
maailma
elämän takana
menettää merkityksensä
 

tässäkö on se
elämän kaukaisin
kohta
 
kaikki mitä
on tajunnan toisella
puolella
 
valmis jopa
kuolemaan
saadakseen
sen minkä
himo oli aloittanut
 
näinkö se
eroottisuus
on synnyttänyt
sukupuolisen kohtaamisen
 
taivaan, joka
ei tunne rajojaan
ja se hehku sielussa
voisi laskea
haamuja pudotukseen
 
nälkää, pelkoa
ja sitä ikuista
rakkautta, johon
jokainen kohtaaminen
 
on mahdollisuus
 
 
näin sen muistin
 
miten asumattomuus
muuttuu lämmöksi,
miten hetki
muuttaa muotonsa
 
muuttaa tuntemani
sielun,
sen arkuuden
 
halun,
silmien laajeneviin
pupilleihin
 
 
mutta elämässä ei
ole täydellisyyttä,
huokua, joka
olisi kaiken kattava
läheisyys
 
 
 
toista voi
rakastaa, rakastella
 
ryömiä
selkää
pitkin kuin eläin
 
silti ne
yön ja iltojen
loputtomat päivät
saattavat astua
painottomaan tilaan
 
tilaan, jonka
nimi
on yksinäisyys
 
 
 
herätessäni aamuun
olisin toivonut
herääväni iloon
 
toivonut asumukseni
täyttyvän harmoniaan,
jonka voisi
vetää suojaksi hartioilleen
 

 
 
ihmisessä tapahtuu
muutos niin helposti
 
sielu ei jätä
seuraa, se vaan
poistuu ja alkaa
pitää mielipiteensä
ominaan
 
ominaan
 
no sellainen
käytös
muuttaa läsnäoloa
 
se muuttaa
ihmisen materiaksi,
käytölle altistuvalle
 
hyödykkeeksi
 
siinä asuu sellainen
paollisuus,

siemen synnyttää yksinäisyys
 
 
 
monenlaiset kehät
kohtaavat ja
sulkevat ympyröitään
onko rakkaani
todellisuudessa,
uneni unohtunut
valhe
 
joka oli
lopettanut laulamisen
 
oliko antaminen ollut
kyky koputtaa ja
huomata olevansa
väärässä maailmassa
 
väärässä osoitteessa
 
tuoden takaisin
mieleen paikkoja,
kohtaloita
sellaisia hohtavia
harsoja
 
jotka eivät
tunnu miltään

osuessaan

ne vaan hajoavat,
rikkovat symmetrisyyden
ja
syövät kaiken minkä
rakkaus oli kasvattanut
 
 
 
perkele,
onko se niin
 
onko housuni
paikat kuluneet
 
sieluuni syntynyt
reikä syönyt
tuhonsa
 

 
laskin kädet
sydämelleni,

olen todella
pahoillani
 
ja liikuttunut
 
aika oli
ottanut etäisyytensä,
mennyt paikasta toiseen
 
tänään oli perjantai
 
meillä siivotaan
yleensä
lauantaisin
  
 
olin siivonnut sydämeni
 
 
olin tehnyt
sydämeni raskaaksi
jälleen
 
vain uskollinen
tuuli vartioi
sitä yksinäisyyttä
 
kaikki ollessa
jäätyneenä
odottaen seuraavaa
kevättä
 
 
toivoin joskus
rakkauden pysäyttävän
elämäni
 
nyt sen
pysäytti yksinäisyys
 
miten se osaakin
puristaa sielun
lävitse ja
suutelee huokuvaan
suuhunsa
 
 
olen pahoillani
etten nähnyt sitä
pimeää
 
 
pyydän anteeksi,
etten eilen ollut
se mitä
tänään näen
 
ettei elämäni
kehä kyennyt
olemaan
sitä mitä sielussani
tunsin

 
yritin rakastaa

 
peilata
elämän läpi
ryntäävää hajua
 
koskettella sen pintaa
ja silti tunnottomuus
oli saanut vallan
 
 
miksi ihmiset
yrittävät omistaa
toisensa,
elämänsä
 
 
 
katson syvälle
omaan itseeni
 
 
nyt on kohta talvi,
mutta tiedän
kevään tulevan
 
sen aran ja
avuttoman kauneuden
pesiytyä ja
aloittaa kaikki alusta
 
 
 
rakkauden valtakuntaa
on katsottava uusin
erilaisin silmin
 
vuodet nuolevat
värinsä meidän
ilojemme päivistä
 
se on jollain
tavoin surullisen kaunista
 
miten se
iholle laskeutunut
katkeruus kuitenkin
itää uudelleen
 
ja synnyttää
tavan katsoa elämää
 
heittää katseellaan
haasteen,
kutsun muuttaa
se epävarma tulevaisuus
uudelleen rakkaudeksi
 
 
saada kaikki muuttumaan

ja jos joku tässä
yhteydessä joutuisi
kuolemaan
 
toivon että
se olisi yksinäisyys
 
koska se on
ainut mahdollisuus
ymmärtää elämän
järjettömyyttä
 
sitä että ihminen
haluaisi eroon sielustaan,
irti itsestään
 
kun minullakin olisi
mahdollisuus
rakastaa ja
tuntea oikeaa rakkautta
 
 
 
mikään ei lisäänny
pakenemalla,
juoksemalla
ajassa
 
nuori kaipaus
tai hallitsematon
himo osaa
helposti tehdä
 
näkymättömän verkon
väsyneen ihmisen
kykyyn olla ihminen
 
 
 
kykyyn syrjäyttää
sydän maailman
houkutuksilta

 
 
minä en omista
elämääni, ollakseni
rakkauden arvoinen
 
elämä etsii aina
uusia uhreja,
aika matkustaa
jokaisen halun
syntymätöntä iloa
 
mutta minun
rakkauteni
ei enää haukkaa
palaa sieltä
palaa täältä


 
rakkaani
silmäsi ovat
päiväni aurinko
 
sisälläni jylläävää
rauhaa valaisee
valoton kuu
 
ja niin se
tuuli nuolaisee
sielustaan yksinäisyyden
 
kantaa uutta aamua,
päivää
 
ja toivoo
seurakseen
elämää
 
sitä menetetyksi luultua rakkautta
 
eheyttämään suurta aukoa sydämessään