Tyhjyys
sinä päivänä
päättymätön jomotus
kuvasi ihon karheampaa
nukkaa
sireenit eivät
kukkineet,
tuottaneet iloa
syksyn painostava
raskaus lisäsi
hennon varren
taakkaa
niityn laidan kukkia
ei keinunut
tuulessa,
oli vain turhuus
kaikki arkiset
asiat
minun todellisuuteni ja
unohdus
ympyrän muotoinen
aika, joka
tikitti
jättäen jäljen
rusketusraidan, joka
oli menettänyt
ystävänsä
auringon pimeyteen
aavistuksen
tiedosta,
kaiken rakkaan
ja tutun
muuttumisesta
palaamattomaksi
kitalaen takaa
karheus yritti
muistella suudelmaa
havuneulasia ja
omenakukkia onnen
rehottaessa aina
seuraavassa
mahdollisuudessa
koskettaa ja
kurottaa kädellään
mutta tuo
kaunis lupaus
oli muuttunut
kuiluun kuului
enää
tuskainen huuto
kuinka se takertui
selkärankaan ja
pisteli iholla
se piti korvia
yrittäen raahata
väsymystään,
mielettömyyden
taakkaansa
surun elementtiä
mutta se
halusi vain
itkeä ikäväänsä ja
kirjoittaa jäähyväisiä
jokaisella on
omanlaisensa herkkyys
kasautuneet pilvet,
jotka satavat tai
keräävät
purkauksettomia
ukkosia
tuoksut menneisyydestä
olivat enää
muisto taivaan
heleästä väristä,
posken untuvasta
ruumiin tottelemattomuus
kosketti myös
muistia,
tahtoa
tuntui kuin
vastuu olisi siirtynyt
pois tuijottavista silmistä
voiko sellaista enää
kantaa jos
ei tunne
rakkauden olemassaoloa
kuilukin tuntui jo
hävinneen
huudon kaiuissa
elämän
tarkoituksettomuuteen
~~~~~~~~~~
Taas se sama
tyhjyys
josta kaikki
häviää
sattumanvaraisia puroja
seuraten
ihmisyys puhuttelee
toisella nimellään
kutsuen ajattomuuteen
katkonainen hengitys
saa käden tärisemään
äänettömyys valtaa
jokaisen tavun.
irrottaa juuret
aakkosista ja
puhuu enää
hermojen kireydellä
kenellä on nyt
valta,
tämän maailman
hauras eheys,
kaukainen haave
toive olla jossain
muualla
kuka pelastaisi itseltä,
olosuhteilta
maailman kylmyydeltä
piirtäisi sen
viivan joka
koskettaisi
poistaisi lopullisen
nöyryytyksen
saisi astumaan
itsensä ulkopuolelle,
tulisi ja menisi
ovista
saamalla jokaisella
heilahduksella
ymmärryksen
lukisi mykkää
elämää,
liikkumatonta kuvaa
tyhjää ja täyttä
unissa, valveilla
ja ennen kaikkea
aisteilla
kuinka hetken
paino ylittää
ajallisen sietokyvyn
keston
taivaan ja torstain
välinen helvetti
hengittämässä saastunutta
ilmaa
miten se sielun
itseys kiertyy
akselinsa ympäri
ravistaa saumoja
astumalla takaisin
kohdilleen
nousevaan aamuun,
jossa kaipaus laskeutuu
ottaa oman paikkansa
tehden kaikesta
pehmeänpää ja
hiljaisempaa
ei tarvita sideharsoa
ei hoivaa
todellisuuden sirpaloituessa
näyttäessä tragedian ja
elämän välisen
eron
sen, jossa
päivä
riisuu yön,
kiitollisuus surun
ja tyhjyyden
mystisyys
ottaa omansa
viimeisen kerran
sinä päivänä
päättymätön jomotus
kuvasi ihon karheampaa
nukkaa
sireenit eivät
kukkineet,
tuottaneet iloa
syksyn painostava
raskaus lisäsi
hennon varren
taakkaa
niityn laidan kukkia
ei keinunut
tuulessa,
oli vain turhuus
kaikki arkiset
asiat
minun todellisuuteni ja
unohdus
ympyrän muotoinen
aika, joka
tikitti
jättäen jäljen
rusketusraidan, joka
oli menettänyt
ystävänsä
auringon pimeyteen
aavistuksen
tiedosta,
kaiken rakkaan
ja tutun
muuttumisesta
palaamattomaksi
kitalaen takaa
karheus yritti
muistella suudelmaa
havuneulasia ja
omenakukkia onnen
rehottaessa aina
seuraavassa
mahdollisuudessa
koskettaa ja
kurottaa kädellään
mutta tuo
kaunis lupaus
oli muuttunut
kuiluun kuului
enää
tuskainen huuto
kuinka se takertui
selkärankaan ja
pisteli iholla
se piti korvia
yrittäen raahata
väsymystään,
mielettömyyden
taakkaansa
surun elementtiä
mutta se
halusi vain
itkeä ikäväänsä ja
kirjoittaa jäähyväisiä
jokaisella on
omanlaisensa herkkyys
kasautuneet pilvet,
jotka satavat tai
keräävät
purkauksettomia
ukkosia
tuoksut menneisyydestä
olivat enää
muisto taivaan
heleästä väristä,
posken untuvasta
ruumiin tottelemattomuus
kosketti myös
muistia,
tahtoa
tuntui kuin
vastuu olisi siirtynyt
pois tuijottavista silmistä
voiko sellaista enää
kantaa jos
ei tunne
rakkauden olemassaoloa
kuilukin tuntui jo
hävinneen
huudon kaiuissa
elämän
tarkoituksettomuuteen
~~~~~~~~~~
Taas se sama
tyhjyys
josta kaikki
häviää
sattumanvaraisia puroja
seuraten
ihmisyys puhuttelee
toisella nimellään
kutsuen ajattomuuteen
katkonainen hengitys
saa käden tärisemään
äänettömyys valtaa
jokaisen tavun.
irrottaa juuret
aakkosista ja
puhuu enää
hermojen kireydellä
kenellä on nyt
valta,
tämän maailman
hauras eheys,
kaukainen haave
toive olla jossain
muualla
kuka pelastaisi itseltä,
olosuhteilta
maailman kylmyydeltä
piirtäisi sen
viivan joka
koskettaisi
poistaisi lopullisen
nöyryytyksen
saisi astumaan
itsensä ulkopuolelle,
tulisi ja menisi
ovista
saamalla jokaisella
heilahduksella
ymmärryksen
lukisi mykkää
elämää,
liikkumatonta kuvaa
tyhjää ja täyttä
unissa, valveilla
ja ennen kaikkea
aisteilla
kuinka hetken
paino ylittää
ajallisen sietokyvyn
keston
taivaan ja torstain
välinen helvetti
hengittämässä saastunutta
ilmaa
miten se sielun
itseys kiertyy
akselinsa ympäri
ravistaa saumoja
astumalla takaisin
kohdilleen
nousevaan aamuun,
jossa kaipaus laskeutuu
ottaa oman paikkansa
tehden kaikesta
pehmeänpää ja
hiljaisempaa
ei tarvita sideharsoa
ei hoivaa
todellisuuden sirpaloituessa
näyttäessä tragedian ja
elämän välisen
eron
sen, jossa
päivä
riisuu yön,
kiitollisuus surun
ja tyhjyyden
mystisyys
ottaa omansa
viimeisen kerran
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kiitos jälleen Star.
Sivut