Come Hell or High Water (time after time or love and time)

21.4
 
Selittäminen
on aina
vaikeaa
 
viitta selässäni
liekeissä,
ensimmäisessä
lauseessa
 
herkkiä
suomalaisia
haavekuvia
 
suloisia
ja suljettuja
maalauksia
 
odottaen
kyyhkysten laskeutuvan
kevääseen
 
 
 
 
 
tai mustan
puhuvaan salamaan
iskeytyneen korpin
 
pienet
keltaiset silmät,
kuinka ne
 
katsovat
pienelle
palaselle
kaunista ihoa
 
kuiskaten
kasvoilta pingottuneita
epäilyjään
 
katsoen
yksinäistä
yksinäisyyden
hetkeä
 
jumalankin kääntää
siitä
kasvonsa
 
jotta minulla
olisi mahdollisuus
sanoa
 
ulottua
ulottumattomuuteen
asti vain
jotta aika
osaisi pysähtyä
hetkeen
 
nähdä teiden
haarojen jakautuvan
 
sikiävän muistojen
muurin singota
sanoja ja aikaa
 
 
 
 
 
miten ne kaikki
mielleyhtymät
muuttavat
merkityksiään
 
kaikessa on
osatotuutena
halua
 
se ei
ole
sellaista
omistamisen
hamuamaa
 
vaan siinä
kelluu
kyky olla
 
tyhjentää
minuutensa,
antautuessaan
 
hämärille
poluille,
riskien kykyyn
riistää
 
valon energia
ja
lähettää
värikkyytensä
värinä
 
parittelevien
kurkien kirkaisu
 
uskomattomat
kätensä,
sielunsa
rakkaansa
ympärille
 
 
 
 
siten siihen
pehmeään
vimmaan
 
eroottisuuden
kykyyn
villitä
muutamaa
askelta edempänä
 
lämpimin tuntein
kohti kokonaisia
elämiä
 
kohti sen
vetovoimaa,
sykettä
 
himoa, joka
on suurempi
ja siinä
on osansa
intoa
 
ulottumatta
koskaan
humalaan
asti
 
moraalisen heikkouden
syntysijoille,
paikkaan,
joka
on kuitenkin
jokaisen nähtävänä
 
 
 
22.4
 
 
 
Hetkeen ennen
minuutta,
hetkeen
jolla sade
kastelee
onnellisuutta
 
ja sieltä
nousee
rikkaruohoa
 
ja se
taistelu
pohjavirtaa
vastaan alkaa
 
toisille kaikki
tuntuu putoavan
taivaasta,
toiset tarttuvat
väkivaltaan ja
valheeseen
 
repien omatuntomme,
kuolleet ruumiit
viattomuuden
pyhissä kaupungeissa
 
 
 
surullisissa ja
väsyneissä
kaupungeissa
 
sumun läpi
kesyttyneet
maaseudut
 
eikä tarvitse
kääntää
peiliä
kasvoilta
 
murhaavan kauneuden
lävistää
jokaisen
ruumiin
 
synnyttää
suppean ja
värittömän
päälle
 
järjen ja
tunteiden
liittoja
 
 
 
 
yhteiskunta perkele
otti ja paini
voiton
 
luonto,
ruumis ja
viisaus käärittiin
maailman sielun
näytelmään
 
juuri kun
olin tarttumassa
himoitsemaani
filosofiaan
 
työ ja automaatio
vaiensi hengen
 
laittoi sen
rakentamaan
paratiisiin
sivistystä
 
kasvua ja
kalkkarokäärmeistä
sikiäviä kidutusvälineitä
 
jotta kaikki saataisiin
lukittua ikuisesti
paikoilleen
 
sietämättömään tuskaan
 
 
 
 
 
 
 
 
 
minulla on vain
uneni,
hetki hetkessä
 
rubiinin pehmeys
silkkisellä
tyynyllä
 
kiinteän poven
lupaamassa
nautinnossa
 
mitä sille
kivettyneelle
kalleudelle
 
pitäisi tehdä
 
 
 
 
 
lepyttäisikö sydämen,
myisikö
eniten tarjoavalle
 
 
 
miten se
osaakaan luvata
 
vaatimattomuus ja
röyhkeys
 
kaikki taivaan
alla,
hellyydellä
ylösluodut kasvot
 
noituus
noidutussa
kaiken hyökätessä
yhteiskunnan
onnellisuutta vastaan
 
perkeleet
päivissä,
kirjoituksen ja
sanojen ote
yössä
 
piilevän
häpeän väsymyksessä
 
jotta elämällä
olisi merkityksensä
ja aikaa
 
 
 
23.4.
 
 
 
Kauneus on
omanlaisensa
vika,
joka
vetää kaiken
maailman sairaudet
puoleensa
 
sellainen pieni novelli
suuren maailman
tai elämän
katveessa
 
kertoa tarinansa
ja kääntyillä
odottamattomiin
suuntiin
 
ja vaikka tarina
ei olisikaan
kovin surullinen
meillä
on taipumus
itkeä
 
keksiä valkoisia
valheita,
selityksiä,
kun emme ole
varmoja totuudesta
 
 
 
 
intohimon orjat
elävät ilman
toivoa
 
henkilöityneet
tahrat
pyyhkiytyvät,
jotta jokainen
meistä saisi
kokea armon
 
nauttia tarpeistaan
kuten jokaisen
tulisi ansaita
 
vapauttaa itsensä
vankilasta,
sillä ilman armoa
ei meitä
helvettikään
ota vastaan
 
 
silmissä
on ainiaan
kokoine yö
 
ja se haluaa
haluni
 
pukea
kaunopuheisen
fantasiani
 
ystävyydeksi,
matkustamisen
hyvin käyttäytyväksi
hyveellisyydeksi
 
ettei se
aina uneksiessaan
haisisi kuolemalta
vaan siinä
olisi jotain
enemmän
 
jotain joka
sykkii vaatekerrosten
ja tapakulttuuria
syvemmän kauneuden
alla
 
tai yllä
 
inhoan sanaa
syntiin lankeemus,
inhoan tapaa,
jolla lihallisuudelle
annetaan mielikuvia
 
poissaolon merkityksiä
hengellisyydestä
 
henki, synnyttää
halu
pyyhkiä
häpeä
ja meidänhän
 
pitäisi olla viisaita
ja ymmärtää aikaa
 
 
 
24.4 (huominen kirjoitettu tänään)
 
 
Aurinkoisen
hetken äitelä
rohkeus
 
kipu jäsenissä
kiertyy syvemmälle
aivoihin
 
miten sitä
tunteekaan
elävänsä,
kun tuntee
 
olemme vanhemmiten
muuttuneet
kivuksi,
sairauksiksi
 
merkiksi
rapistumisen
ylivallasta
kuinka se
ottaa otteensa
hiipuvasta
materiasta
 
ja vaikka
sitä
kuinka
leikkaa ja
hätistää
 
se ei
hiivi
sukkasillaan
 
hiivi äänetönnä
kissan kokoisin
askelein
 
vaan se
tekee hyvän
hetken,
tietoisuudesta
kauniin tehdä
sovinto
 
stereotyyppisen
ajattelun laulaa
laulunsa
 
eihän kukaan
halua
olla näkemättä
elävää
metsää
 
suonta, joka
sykkii
tai oikeastaan
tulvii lohtua
 
ymmärtää hyvän ja
pahan,
ymmärtää
ihmisen olevantuomittu
työhön ja
suruun
 
henkisen moottorin
tarpeen syttyä
ja synnyttää
tuskasta elämä
 
 
 
 
 
mikään ei ole
itseä,
lähimmäistä
tai jumalaa
vastaan
 
kaikki oli vaan
luotava
 
talo,
sininen
hetki,
aurinko
 
 
kaikki auringon
synnyttämät
tarinat,
kaikki mielen
haluamat
hullutukset
 
miten ne
kuiskuttelevat
 
miten ne
saivat enkelitkin
lentämään
pienistä
ikkunoista
 
ja niistä
ei saa suuria
siipiä
 
miten se
kauneus hivelee
herkkiä
paikkoja
 
kaiken kukittavan
rohkeuden sillä
tärkeimmällä
luovuudella
 
tunteakseen
siunatun,
saadakseen
tyydyttymyksen
sijaan kasvua
 
ymmärryksen
 
 
 
 
 
 
 
luopua suorittamisesta,
ian ikuisen tarpeen
miettiä
seuraavaa siirto
vain ollakseni
 
tekemättä jättämiseni
ääressä
maailmankaikkeuden
äärettömyydessä
 
 
 
 
 
siinä on jotain
samaa kuin
vapaassa pudotuksessa
 
on luotettava
ja silti
oltava rento
 
osa suoritusta
kuin totuus joka
haluaisi tulla sanotuksi
 
tai totuus,
joka olisi
osana unohdusta
 
huorata kokeakseen
mystisyytensä,
tai kasata
moitteettomuutensa
kohdatakseen jumalansa
 
ymmärtääkseen
mitä
pelastus tarkoittaa
 
ymmärtääkseen
miten hengetön
häpeämättömyys
asuu meissä
 
matkustaa sielun
siivellä,
viekotellen silmää
 
pyytäen ja
toivoen kosketusta
 
ja tuoksua
kuinka se
lunastus tunkeutuu
aistien perukoille
 
maksaen maksunsa
markkinahumuna,
pienen palan
täydellisyyttä
peilikuvana
 
 
 
 
olin edellä
syntiä,
kaiken karvaisia
jumalia
 
olin voittamassa
elämää
puolelleni vain
sanomalla
tekemällä
rakkaudelle kasvot
 
asiat merkityksellisiksi
niiden tapahtuessa
ei ennen
eikä jälkeen
 
jotta en menettäisi
nykyhetkeä
 
herättäisin
herkkätunteisuuteni,
kaiken toimia
yhdessä ja
vastaan pelkän
kokonaisuuden
 
missä aloitetaan alusta
ja lopetetaan
loppuun
 
otetaan selvää
ajasta,
autuuden tasosta
 
sinne mennään
ja tullaan,
olotilaan
 
josta ei kuitenkaan
ole paluuta
 
 
 
 
onni on ohimenevää
 
onnellisuus liittää
ohimenevät
pisteet ajattomuuteen
 
jatkuvuuteen, jossa
menneisyys ja tulevaisuus
lakkaavat
olemasta
 
syy ja seuraus
epämääräisyyteen
 
 
 
 
vastuuttomuus saa
uuden nimen
kantaessaan
vastuun, jotta
päivät
eivät seuraisi toisiaan
 
vaikeilla asioilla
olisi sanat,
ratkaisu samaistua
perspektiiviin
 
kaikki mitä
tarvitsee tietää
kasvaa inhimilliseen
tietämiseen
 
silmien nähdä
sielullaan ajattomuuteen
huomiseen,
kultani
 
 
 
ei ole mitään
suurempaa
kuin rakkaus
 
ja ajattomuus on
nähtävä,
jotta mikään
voisi alkaa
 
voisi loppua
 
voisi kylvää,
jotta niittäminen
olisi mahdollista
 
uskoon juurtuneen
toivon nähdä
nyt
 
nähdä intensiteetti,
jolla kelluva
elämä kohtaa
vastaan virtaavia
sieluja
 
ja nauran
koska ymmärrän
 
siinähän sinä olet edelleen
 
katseeni
tarttua alkuun
ja loppuun
 
kuvioon,
jossa on aihe
 
aika ja rakkaus,
ulottuvuus olla
ja kasvaa
 
ääneti maan päällä
niin kuin taivaissa


 
kiitos aika
kiitos rakkaus


 
25.4