Pieni sielu tyttölapsen
valheen sisään kätkeytyy,
hento katse surumielen
muille onnena näyttäytyy.
Nämä pienet kädet
maailman painon tuntevat,
silti yhä uudestaan
surua vastaan nousevat.
Etkä sinä katsonut
silmieni lampiin sinisiin,
et koskaan sitä löytänyt
minkä kätkin käsiin hentoisiin.
Siksi hennot kädet
roudan alla jähmettyy,
ja sielun syvät lammet
jään alle unhoittuu.
Kyllä vahvinkin aina kaipaa
kättä auttavaa,
kyllä kylminkin joskus tahtoo
jotakin rakastaa.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Todella kaunis runo♥
Tiedän tunteen.
Niin siinä helposti käy, jos liian yksipuolista on. Koskettava runo!
Kaunista kyllä.
Taidokasta tekstiä :)