Talviuni

Kylmän kuuran voimalla
sieluni sulatin.
Uuden lumen valolla 
sydämeni avasin.

Kerran luovuin sieluni palosta
vuoksi rakkauden.
Muovasin kuoren pettävän
nimeksi hellyyden.

Minä elin kahta elämää
ja luulin sen riittävän.
Tahdoin ehdoitta rakastaa
unohtaen sen tärkeimmän.

Minut luotiin kirkkaana hehkumaan
keskellä tummuuden.
Tunturien tavoin rakastamaan
voimalla ikuisuuden.

On turhaa rakkautta tuhlata
mieleen kiviseen.
Ei tartu tunteet voimakkaat
ylpeään ihmiseen.

Nyt annan sieluni elpyä
hennon kuuran sylissä,
sydämeni hiljaa vahvistua
talven kylmyydessä.