Kuinka silloin itkin
autioita ihmisiä,
tyhjiä sielujen rantoja,
kun länsituuli kantoi sylissään
yön tummia tuoksuja,
eikä idässä näkynyt
ruskon aavistustakaan.
Kuinka silloin itkin
maan kiveä,
sen kovaa punaista graniittia,
kun kylmien sanojen kalske
viiltävinä terinä upposi pehmeään,
sydänalaan, sielun alkuun ja loppuun.
Kuinka kauan,
vieläkö?
Milloin?
Heikkouttaniko kyynelehdin,
haurauttaniko suren
vai vahvuuttako tämä kaikki tuska?
Rakkaus suruni kilpenä,
välipitämättömyyteen taipumatta,
minä itken tänäänkin.
Selite:
En yleensä selittele runojeni sanomaa, mutta tähän runoon on syynsä.
Vaikka olen kuinka vahva silloin kun joku tarvitsee apua tai kun itse olen pulassa, niin ..... en edelleenkään kestä ihmisten kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä.
Voi MIKSI ei jotkut ihmiset pysty ymmärtämään ettei vihalla voi rakentaa mitään kauniinpaa, parempaa ?!
Olkoonkin että itken, mutta minä itken koska välitän, ja koska sydänten kylmyys tekee kipeää !
Ja minä aion jatkaa rakastamista ilman ehtoja, siinäkin tapauksessa että sydämeni särkyy. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa... ❤
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut