vonderwall

Äkkiä kaikki on  kirkasta,
räikeys hyökkää kimppuuni
joka suunnasta
ja lävistää silmäni,
hauraan henkeni,
joka kaipaa pimeyden turvaan
takaisin maan kohtuun,
missä syntyisin uudelleen,
kasvaisin versona,
vahvana
kohti valoa,
enkä enää muistaisi
tätä kipeää elämää,
kasvattaisin lehdet
ja lepattaisin tuulessa,
huojuisin myrskyissä,
ja kun kaatuisin,
kaatuisin ylväänä,
en kontaten mudassa,
unohtaen kuka olin,
ennen kuin minut heitettiin
koneiston rattaisiin,
jotka jauhoivat minut puhki,
mutta sieluni,
niin totta kuin nimeni,
on puun verso,
ja siksi nousen,
tähän kirkkauteen,
kohotan katseeni aurinkoon,
suoristan varteni
ja kasvan
kohti valoa.