huokaavat puut
taipuvat
taipuvat talven alle
kylmyys tunkeutuu
sinuun, minuun
kaikkialle
niin murtuu
murenee
hellyyden, rakkauden
ohut salpa
ja voimakkaamman valta
vain jatkuu
syleilee talvi
purren, jäätäen
piiskaa tuuli
minä alaston olen
niin ovat puutkin
on kasvoton
tunnoton talvi
niin on myös
ihmismieli
kun rakkaus ja viini
ei enää lämmitä
Selite:
vanhaa.. uutta.. mitä sen väliä
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Niin äärettömän sattuva runo.
Murenee...kun rakkaus ja viini ei enää lämmitä.
Huokaavan kaunista, kipeän koskettavaa. Taidolla tehty teksti.
kaunista kuitenkin, ihanaa on ottaa välillä jotain vanhaakin josta kertoo, talvi tullessaan saa muistamaan kuten muistat, pidän vahvasta kerronnastasi, olen niin samankaltainen itsekin kuin runosi puut, ja runosi todella koskettaa sydämeen saakka, tunnen yhteenkuuluvuutta tämän haikeansuloisen tunnelman kanssa
Niinpä näyttää olevan;) "Vilu on", vaikka ei edes ole pakkasta. Puhumattakaan siitä, kun se aloittaa hommansa. Pinna kiristyy korvien välistä koko kehoon ja joka paikasta räiskii sähköiskuja. Aika hyytävä on tämä sinunkin runosi. Onneksi on viiniä!
ajaton runo, kolahtaa talvenvihaajaan, ei kolahtaisi jos ei olisi näin taitavasti tehty. näinä aikoina ihmisen lämpö on korvaamatonta.
Sivut