Tuli mieleen lapsuuden
muistoja, kun en isästä
muista, että hän olisi
koskaan sanonut minulle
mitään.
Kerran muistan hänen
sanoneen,
hän tappaa teidät,
jos
ei löydä hampaitaan,
oli laittanut ne verkkahousujen
lahkeeseen.
Sitten oli kerta kun äiti
leikkasi meidän hiukset
kun olimme lapsia,
isä
katsoi hiuksiani,
sanoi; tuo on kuin
kananperse takaa.
Siitä varmaan johtuu,
en halua lyhyitä hiuksia,
pidän aina pitkiä,
koska,
inhoan lyhyitä ,
tunnen itseni hyväksi
kun on pitkät hiukset.
Teillä on varmaan
yhdessä tehtyjä muistoja
isänne kanssa, mitä
muistatte
rakkaudella,
minulle ei antanut elämän
ohjetta vain epävarmuuden
elämää kohtaan sitä nyt tässä
muistelin.
Selite:
Isä kuoli kun olin kymmenen ikäinen... hän oli kuitenkin meidän voima silloin , vanhan kansan mies, opetti kuitenkin sanomattomuudellaan ylpeyden johon on vaikea päästä sisälle
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Minä olin 35:n ikäinen, kun isäni kuoli. Hän oli myös vanhan kansan ihminen, mutta todella hellä, asiallinen ja hyvä isä.
kuinka kuinka usein me emme ymmärä emme uskalla sanoa mitään kaunista, ennenkuin on liian myöhäistä, sanovathan että vasta kuoleman läheisyys saa meidät halaamaan toisiamme, runosi koskettaa, runosi itkettää, runosi saa minut haluamaan lohtua sinulle, kirkkaana yönä, uskon kun katsot taivaalle, voit tavoittaa isäsi silmät, voitte tehdä sovinnon, näin ajattelen toivon ja unelmoin, juttelenhan itse tähtitaivaan alla poikieni isän kanssa joka meni hetki sitten Taivaaseen, *jaksamista päivääsi* runosi on hyvä ja kosketava, hienoa että kirjoitit
Koskettava muistelu. Itselläni ristiriitaisia muistoja älykkäästä, mutta juoposta isästä. Runokin jossain alkupään sivuillani. Aikuisena vasta opin isääni ymmärtämään.
Kai häneltäkin jotain on oppinut sitten kuitenkin.
Jokaisella oma tarkoituksensa, kaikilla kohtaamillamme ihmisillä...
Sivut