Entä jos minä lähdin
ja he jäivät uneen?
Minä kuljen päivän matkoja,
unen matkoja höyryävästä kaupungista toiseen,
ja aina vain etäämmälle, etäämmälle.
Ne ovat niin toistensa kaltaisia, tuntemattomia,
leveillä lumisilla kaduilla mustissa asuissaan,
kasvottomia ihmisiä.
Voimistuva jyminä kattojen yllä,
pommikonelaivue hätistää linnut lentoon:
räjähdyksiä, sirpaleita,
parkua, kyyneleitä.
Kuoleman hiljaisuus.
Yksitellen kaatuneet nousevat jaloilleen,
pudistavat pölyä takinliepeistä,
jatkavat ripeää matkaansa,
hyörivät, kulkevat ovista sisään ja ulos.
Minä kuljen nimettömästä kaupungista
nimettömään kaupunkiin,
särkevin jaloin
risaisissa kengissä.
Tämä matka on kuljettava,
että saan rauhan.
Kun minä näen lepopaikan,
minä pysähdyn lepäämään hetkeksi,
ja jatkan taas hidasta, kulkua kääntöpaikkaan,
johon maailma ei lopu.
Joku, jonka murhe on suurempi,
jatkaa siitäkin eteenpäin.
Matkan varrella, jolla ei ole loppua,
on minun kääntöpaikkani.
Siinä on niitty taivaan varjeluksessa,
niityllä erivärisiä kukkia: auringon palvojia,
kissankelloja, leinikkejä, päivänkukkia.
Siinä minä käännyn samaa tietä,
kuljen takaisin kotiin.
Minä lähestyn hautakiveä:
Marja Aili Tuulikki Pohjolainen
s.27.1.1946 k.20.11.2002
hänen tyttärensä Mari Elina Peltomäki
s.17.7.1971 k.20.11.2002
ja hänen tyttärensä Veera Vilhelmiina Luoma
s.6.8.2000 k.20.11.2002
Kimppu niityn kukkia kädessäni
asetun onnellisena heidän vierelleen
erkanematta enää koskaan.
ja he jäivät uneen?
Minä kuljen päivän matkoja,
unen matkoja höyryävästä kaupungista toiseen,
ja aina vain etäämmälle, etäämmälle.
Ne ovat niin toistensa kaltaisia, tuntemattomia,
leveillä lumisilla kaduilla mustissa asuissaan,
kasvottomia ihmisiä.
Voimistuva jyminä kattojen yllä,
pommikonelaivue hätistää linnut lentoon:
räjähdyksiä, sirpaleita,
parkua, kyyneleitä.
Kuoleman hiljaisuus.
Yksitellen kaatuneet nousevat jaloilleen,
pudistavat pölyä takinliepeistä,
jatkavat ripeää matkaansa,
hyörivät, kulkevat ovista sisään ja ulos.
Minä kuljen nimettömästä kaupungista
nimettömään kaupunkiin,
särkevin jaloin
risaisissa kengissä.
Tämä matka on kuljettava,
että saan rauhan.
Kun minä näen lepopaikan,
minä pysähdyn lepäämään hetkeksi,
ja jatkan taas hidasta, kulkua kääntöpaikkaan,
johon maailma ei lopu.
Joku, jonka murhe on suurempi,
jatkaa siitäkin eteenpäin.
Matkan varrella, jolla ei ole loppua,
on minun kääntöpaikkani.
Siinä on niitty taivaan varjeluksessa,
niityllä erivärisiä kukkia: auringon palvojia,
kissankelloja, leinikkejä, päivänkukkia.
Siinä minä käännyn samaa tietä,
kuljen takaisin kotiin.
Minä lähestyn hautakiveä:
Marja Aili Tuulikki Pohjolainen
s.27.1.1946 k.20.11.2002
hänen tyttärensä Mari Elina Peltomäki
s.17.7.1971 k.20.11.2002
ja hänen tyttärensä Veera Vilhelmiina Luoma
s.6.8.2000 k.20.11.2002
Kimppu niityn kukkia kädessäni
asetun onnellisena heidän vierelleen
erkanematta enää koskaan.
Selite:
Se hautakivi on olemassa Savonlinnan Talvisalon hautausmaalla. Runo syntyi alkuvuodesta 2003. Sitä erkanemista ei ole koskaan tapahtunut, sillä he elävät aina kanssani sydämessäni.
Kiitos, että luit runoni.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
runossa on matka joka pättyy
mutta ei lopu
Sivut