Kuljen puutarhan läpi vievää laatoitettua pihapolkua. Joku laatoista on murtunut. Halkeamasta pursuaa ruohoa. Omenapuut reunustavat polkua. Omenoita on puissa runsaasti, poikkeuksellisen paljon. Jotkut niistä ovat täydellisen muotoisia, virheettömiä. Paljon on myös sellaisia, joihin ampiaiset ovat tehneet reikiä ja niiden sisään muurahaiset asuntoja. Kesän viimeisissä kukissa nokkosperhoset, kimalaiset ja mehiläiset imevät mettä.
Lähestyn talon ulko-ovea. Valkoiseksi maalattu talo kaipaisi jo maalausta, ainakin ikkunoitten puitteet, joista maali on lohkeillut paljastaen alta harmaantuneen puun. Rimpautan ovikelloa. Odottelen. Ei ketään ilmesty ovelle. Koska minut oli kutsuttu tänne, koetan avata oven itse. Voi olla, ettei ovikellon soittoa ole kukaan kuullut. Ovi ei ole lukittu. Astun sisään.
Hän on säveltäjä. Ei mikään tunnettu, eikä kuuluisa. Joitakin pieniä teoksia, lauluja ja pianokappaleita on häneltä julkaistu. Varhainen jousikvartetto on joskus esitetty, mutta unohdettu sen jälkeen. Onkohan hän vielä elossa? On tietenkin. Sainhan häneltä jokin aika sitten kutsun. Miten häneen olin tutustunut, se on pitempi tarina, mutta aika-ajoittain soitan hänelle kysyen kuulumisia. Eihän yksinäiselle vahalle pojalle voi paljonkaan mitään erityistä kuulua, päivän rutiineita toistaen eläen, syöden silloin, kun nälkä sattuu tulemaan. Hän elelee syrjäisellä seudulla, toisia taloja ei näy lähiseuduilla. Harva kulkija läheisellä tiellä on harvoin kiinnittänyt huomionsa puutarhapolun päässä pilkottavaan vaatimattoman näköiseen taloon. Ohi siitä menevät - ja vauhdilla.
Vanha mies istuu nojatuolissa. Hänen harmaantuneet ja harventuneet hiuksensa yltävät olkapäille. Käsissään hän pitää paperipinoa. Tervehdin vanhusta. Kysyin, eikö hän kuullut ovikellon soittoa? Vastaamatta kysymykseeni hän nosta käsissään olevan paperipinon ylös, mutta ei ojenna niitä minulle.
- Tässä se nyt on, jonka eteen olen vuosia uurastanut. Minun sinfoniani! Se on täydellinen. Mitään siitä en halua pois, enkä lisätä.
- Haluatko antaa sen minulle? Voisin sen viedä musiikkikustantajalle. Kun saamme sitten nuotit painosta, voisi sitä alkaa harjoittaa orkesterilla kantaesitystä varten. Uskon että se onnistuu.
- Onko sinulla kylmä, kysyy sitten säveltäjä kuin ei enää olisi halunnut lainkaan keskustella valmistuneesta sinfoniastaan.
Sytytän tulen uuniin, hän sanoo vielä - vähän kuin itsekseen. Tämä on iso talo ja lämpö karkaa hatarista nurkista helposti ulos. Mutta kyllä täällä on kuitenkin hyvä asua. En voi valittaa.
Vanhus menee nuottipino vielä käsissään pönttöuunin eteen, aukaisee pellit ja latoo puita uuniin.
Sitten hän ottaa yhden käsin kirjoitetun nuottilehden, rypistää sen ja työntää puiden rakoon, sitten myös toisen ja kolmannen nuottilehden. Loput sinfoniasta hän asettaa puitten päälle ja raapaisee tulitikun. Palava paperi käpristyy, mustuu. Uunissa on hyvä veto. Voimakas liekkien humina kantaa korviini.
- Miksi teit niin? Sehän oli täydellinen! En voi ymmärtää tekoasi, sanoin.
Kääntymättä minuun päin vanhus vastaa.
- Jos olen kerran elämässäni saanut valmiiksi mitään niin täydellistä kuin sinfoniani oli, en olisi voinut antaa sitä kenenkään esitettäväksi; en edes maailman parhaitten kapellimestarien ja orkesterien soitettavaksi. Se ei enää olisi koskaan voinut olla sama kuin olin sen kirjoittanut.
Vierailun jälkeen astun ulos. Olen hieman surullinen tapahtuneesta. Hämärä laskeutuu puutarhaan, auringon valtava punainen pallo laskeutuu suoraan puutarhapolun taakse metsään. Miten täydellinen on maalaus taivaanrannassa. Mustaksi palaneita paperinpalasia tippuu taivaalta. Heikko tuulenvire kuljetta niitä olemattomiin.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Sivut