KESKENERÄINEN REQUIEM

Runoilija artojohannes

Käyttäjän <span class="sydan sydan-punainen"><svg width="10"height="10"viewBox="0 0 1000 1000"xmlns="http://www.w3.org/2000/svg"><path d="M497,203C537,107,630,40,737,40C881,40,985,164,998,311C998,311,1005,347,990,413C969,503,919,583,852,643L497,960L148,643C81,583,31,503,10,413C-5,347,2,311,2,311C15,164,119,40,263,40C370,40,457,107,497,203z"/></svg></span> artojohannes kuva
mies
Julkaistu:
909
Liittynyt: 3.11.2005
Viimeksi paikalla: 31.1.2025 16:08

Asuinpaikka: Hämeenlinna
Syntymäpäivä:
29.8.1945

 
 
"... ja sanotusta ilmenee myös: runoilijan tehtävä ei ole kuvata tapahtunutta, vaan sitä mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä ja välttämätöntä.  Runous on siitä syystä filosofisempaa ja vakavampaa kuin historia; sen kohteena on yleiset totuudet, kun sitä vastoin historia käsittelee yksityistapauksia..."

(Aristoteles: Runousoppi)


 
 

 

 
 Sytytän kynttilät joka ilta yhä uudelleen.
Kolme kuvaa, palava kynttilä jokaisen kuvan takana.
                Suojelusenkelit eivät jaksa pysyä hereillä.
   Siirrän kynttilät kuvien eteen.
                         Liekki valaisee valokuvia, kasvoja.
       Tätä tuhkaamista on jatkunut viikkoja.
     Taas sytytän kynttilät.
               Tuntuu, että tämä on ollut yhtä iltaa
  koko kuukausi.  Korvat soivat requiemia,
         suu mutisee surun litaniaa.
Kysyn ääneen, haluavatko he,
                               että sytytän kynttilät?
     Requiem aeternam.
              Ruukkukukasta tipahtaa kuiva lehti.
      Kukat ovat niin turhia, kyrie eleison.
  Muistolauseet harmaata hengitystä.
               Uudet kynttilät palavat.
        En näe ulos.  Ikkunan takana ei ole mitään.
                        Rakkaus, jos se on liian suuri, se taittuu.
 Nyt on vaatteita kaapeissa,
       enkä halua niihin tarttua, jotka ovat niin käyttämättömiä.
     Jäi myös kampa ja lääkkeitä, joista en tiedä
mihin ne oli tarkoitettu ja rikkoontunut peili.
              Sormus pahoin litistynyt,
ettei niin pientä sormea voi olla, johon se solahtaisi.
    Dies irae ja kynttilät ovat loppuun palaneet.
                   Siniset kynttilät.  Siirrän ne kuvien taakse
          ja pinoan adressit pöydälle.
    Onko niitä lukemattomia?
                    Muistaen ja kaivaten.  Tuba mirum,
    oikea hetki muistaa ja kaivata heitä,
                     basso, tenori, altto ja sopraano, ja sitäkin kirkkaampi,
       lapsen ääni: tuba mirum.
               Eihän kaikkia ikäkausia ole: vanhuus puuttuu,
           ja puuttuu myös keski-ikä.
  Ja lapsuutta oli vain yksi hippu kultaa,
              niin vähän ettei sitä soran joukosta havaitse.
         Vain parta kasvaa vanhuuttaan,
               monen viikon sänki elää.
              Kuollut ei nuku.
      Ei se ole unta.
                   Mitään runollista ei se ole,
         jos sanon, he ovat poissa.
                    Sytytän kolme kynttilää:
              Marjalle, Elinalle ja Veeralle.

 
Selite: 
Runo kuuluu niiden runojen joukkoon, joita kirjoitin vuoden 2003 alkutalvesta vaimoni, tyttäreni ja tyttärentyttäreni kuoleman jälkeen heidän muistolleen. Mozartin viimeinen sävellys, requiem d-molli jäi keskeneräiseksi, mutta Mozartin oppilas, Franz Süssmayer täydensi sen valmiiksi Mozartin luonnosten mukaan. Erikoista omaan elämääni liittyen on se, että edesmennyt vaimoni oli syntynyt samoin kuin Mozart 27.1. ja Mozart kuoli 5.12., jona samana päivänä nykyinen vaimoni on syntynyt.
oletus
Vapaa tägi: 
Kategoria: 
 

Kommentit

Otan syvästi osaa käsittämättömän suureen suruusi edelleen. 

Sivut

 

Käyttäjän kaikki runot