elinkautiseen vangittu

Siinä istuessani hiljaa mietteissäni

istujaa paljon enemmän nähneellä

puusohvalla, joka ei ollut tekijänsä 

     – selvästi puuseppä, muttei mikään 

     taiteellinen Guggenheim-tyyppi

     vaan tavallinen asiakkaitaan

     sekä omaa työtänsä 

     rakastava ja kunnioittava

     käytännöllisten ja kestävien

     käyttöesineiden valmistaja –

onneksi nähnytkään Ikealaista,

     – luultavasti hän olisi

     kuollut myötähäpeään –

puolivaloisassa, koska hämärässä 

istuminen kuulostaa arveluttavalta 

ja valoisuus taas ei vaan istu tunnelmaan,

farkkuasussa, nuorison univormussa,

siis varsin sopimattomasti pukeutuneena

varttuneempien mielestä, anteeksi siitä,

tutkailen tilaa johon olen hetkeksi 

saanut kunnian asettua.



Miuta vastapäätä kahvipöydässä istuvan,

Arabian Suomenkukka maitokannussa

nököttäville kissankelloille

ja päivänkakkaroille

seuraa pitävän, virkkaavan

     – varmaankin tuolle pöydälle

     olevalle pitsiliinalle sijaista

     arvokkaaseen palvelukseen –

ja pulmua sulattelevan

Rouvan ankaran katseen

tiesin lävistävän miut

noiden valosta peilaavien

silmälasien takaa.



Mietin siinä istuskellessa

ja tarpeellisuuttani odotellessa,

mikä mahtoi Teitä sapettaa?

Mitä oli tapahtunut?

Oliko vieraan olemus

vai teot hetkessä tai menneessä

syynä tuimaan katseeseen

hetkellä jolloin hän oli

Teidät nähnyt ja vanginnut

minullekin pohdittavaksi. 



Samalla 

oven aukaisulla

pojan viulutunti loppuu

ja miun tarpeellisuus

herää eloon.